Norseman

Vihdoin se oli käsillä. Kahdeksas kerta arvonnassa tuotti tuloksen ja pääsin mukaan. Aloitin koko triathlon-harrastuksen sen jälkeen, kun kuulin että on olemassa eeppinen kisa nimeltä Norseman, jossa metsästetään mustaa t-paitaa.

Kisaan valmistautuminen meni hyvin omaa harkkaohjelmaa seuraten ja tarpeen mukaan viilaillen. Ei loukkaantumisia ja vaan muutama hassu flunssapäivä tämän vuoden puolella. Matkaan lähdettin keskiviikkoiltana laivalla Helsingistä Tukholmaan. Torstaina pitkä ajo Geiloon ja perjantaiaamuna lyhyt pyrähdys pelipaikoille. Siellä ilmoittautumiset, kisainfot, lyhyt pätkä uintia, pyöräilyä ja juoksua ja kamat valmiiksi kisaa varten.

Säätöä on normaalia enemmän, koska vaihtopaikkojen lisäksi pitää olla huoltoon omat eväät, reppu viimeistä nousua varten ja oman huollon mukana olo mahdollistaa myös vaatetuksen säätämisen kisan aikana. Varmuuden vuoksi osallistuin vapaaehtoisena myös norjalaisten tekemään tieteelliseen tutkimukseen. Perjantaina siellä meni tunnin verran kaavakkeita täyttäessä ja kokeita otettaessa, mutta saipahan istua hetken ja ajatukset pois kisasta. Tutkimuksissa käytiin vielä heti kisan jälkeen ja seuraavana päivänä t-paitaseremonian yhteydessä.

Viimeisen illan fiilistelyä pelipaikoilla

Eniten ennen kisaa jännitti rekisteröitymiseen mentäessä. Muuten oli ihan levollinen ja varma olo. No heikoin laji pyöräily oli pieni arvoitus kun panostuksesta huolimatta ei tullut kovin kummosia suorituksia valmistavissa kisoissa. Kisassa on jokaisella oma huoltoauto ja huoltajat. Taisi huoltajina ollutta siskoa ja isää jännittää enemmän kuin minua. Selkeä tavoite kisaan oli päästä 160 joukkoon ja maaliin ylös vuorelle -> MUSTA finisher paita. Unelmissa sijoittuminen 100 joukkoon.

Lautta aamulla klo 4 kohti lähtöpaikkaa

Ennen kisaa veden lämpö oli pieni pettymys kun oli jotain 17 astetta. Kylmempi vesi ois ollu mulle varmaan etu sen verran hyvin pysty 11 asteisessakin tunnin uimaan treeneissä. Lopulta uinti meni niin hyvin ettei jääny jossiteltavaa. Hyppy veteen lautalta jäi treenaamatta etukäteen, mut ei se niin paha ollu. Uskoa hyvään uintiin alko tulla kun jalat edellä vastaan tuli muutama 5 minuuttia aiemmin lähtenyt pro-sarjalainen vihreässä lakissa. Olihan se huikeaa uida jylhien kallioseinämien välissä vuonossa aamun sarastaessa. Uinti pisteestä A pisteeseen B on mun mielestä mukavampi kuin poijulenkit. Tarkoituksena oli pitää reipasta vauhtia eikä mitään suurempia ongelmia ollut. Pari kertaa taisin laseja putsailla, kun näkyvyys hävisi. Aika 1:01:22 ja sijoitus 46. 261:stä startanneesta. Paljon paremmin kuin etukäteen olin arvellut.

T1

Sääennuste oli lupaillut sen verran hyvää, että lähdin pyöräilyyn lyhythihaisella pyöräilypaidalla ja shortseilla, irtohihat sentään laitoin. Erikoisuutena Norsemanissa oli pakollinen heijastinliivi ja etu- sekä takavalo pyörässä. Vaihto meni vielä sen verran sutjakasti, että pyöräilyyn starttasin sijalta 34.

Tiedossa alkuun ainakin ekat kaks tuntia nousua ja tasan kahdessa tunnissa olinkin mäen päällä ekassa huollossa. Tiedossa oli varsinkin tuon hyvän uinnin jälkeen et pyörällä porukkaa lappaa ohi puolelta ja toiselta. Yritin vaan tiukasti pitää watit alle 200 ja olla välittämättä. Sijoituksesta pyöräilyn alkupuolella ei ollut mitään hajua, mutta ekan mäen loppupuolella tilanne tasaantu ja tein pari ohitustakin. Jotenkin tuntu et porukka ei ollu oikein hereillä kun tuli tasasempia pätkiä ja eivät menneet aero-asentoon vaan jatkoivat pystyssä muka mäen nylkyttämistä. Nousussa tultiin pilven läpi ja huipun lähestyessä aurinkokin tuli esiin. Ekassa mäessä hävisin 47 sijaa ja mäen päällä sijoitus 81. sijoituksesta ei tosin siinä vaiheessa ollut vielä itsellä tietoa.

Maisemia pyöräreitin varrelta

Eka huolto oli mäen päällä. Ihan sovittuun paikkaan oma huolto ei pystynyt pysähtymään ja yksi sinivalkoristilippu hämäsi ja meinasin jo pysähtyä siihen. No omakin huolto löytyi vähän edempää, nopea pysähdys, pullon vaihto ja banaani matkaan. Jälkeenpäin selvisi että huoltoporukat oli tuuletelleet oikein kunnolla, kun eka huolto oli onnistunut! Vaikein pätkä pyöräilyssä oli noin 60 km kohdalla, kun ajettiin tasaisempaa pätkää ylängöllä, tuntui että tästä pyöräilystä ei hengissä selviä ja odotti vain alamäkivoittoista osuutta kohti Geiloa ja puolen välin pysäkkiä. 90 km kohdalla toinen huolto samalla kaavalla. Tuolla välillä en ollut enää pystynyt syömään patukoita vaan menin pelkällä geelillä ja sain myös geelivarastoihin täydennystä. Tuossa vaiheessa sain myös päivityksen sijoituksesta, joka oli 90. joukossa, joten hyvin oltiin mustassa paidassa kiinni.

Pyöräilyn kolme keskimmäistä ja pienintä nousua

Pyöräilyn loppupuolisko olikin sitten vuoristorataa ylös alas. Kolme pienempää nousua ja laskua ja sitten vielä yksi noin tunnin nousu ja laskettelu vaihtoon. Näissä nousuissa ei tarvinut hirvesti watteja kyttäillä vaan tehot pysyivät luonnostaan aisoissa. Ylämäkeen ajo tuntui vahvalta ja alamäkiä oli kiva paahtaa niin kovaa kuin vain uskalsi, 75 km/h oli mun huiput. Välillä ohitin porukkaa ja välillä joku tuli takaa ohi. Viimeinen pyörähuolto oli toiseksi viimeisen mäen päällä. Otin vielä ekstra banaanin taskuun, että saan jotain kiinteää vielä ennen juoksua. Todella hienoa oli mäkiä kiivetä, kun kannustusta riitti sekä omalta että muiden huoltotiimeiltä ja katsojilta. Olipa norjalaiset valjastaneet myös lampaita kellojen kanssa kannustamaan tien varteen. Viimeisen mäen päällä sijoitus oli kisassa huonoimmillaan ollessani 91.

Huollossa liehui aina Suomen lippu

Viimeiseen mäkeen muistin jarrutuspaikan merkin puomin kohdalla vielä edelliseltä vuoden 2016 Norseman-reissulta, jolloin sain arvokasta kokemusta huoltajana. Pari kertaa loppupätkällä epäilytti olinko vielä reitillä, kun pitkään aikaan ei näkynyt muita kisaajia eikä yhtään huoltoautoakaan paahtanut ohi. Onneksi edelliseltä reissulta oli jäänyt jotain paikkoja mieleen ja tie tuntui tutulta. Tullessa olisi voinut noin tunnin lisälenkillä ajaa pyöräreitin autolla vastapalloon, mutta sen verran myöhään saapuminen majapaikkaan meni ilman lisälenkkiäkin, niin päätin että mennään edellisillä muistoilla. Käytiin sentäs ajamassa ylös ja alas eka mäki Geilon jälkeen ja jyrkältähän se nousu näytti. Alamäet tuolla on huikeita ajaa. Kahdessa viimeisessä on serpentiinimutkia ylhäällä, mutta muuten saa paahtaa menemään melkolailla jarruttelematta. Viimeiseen mäkeen oli vielä laitettu uusi asfaltti, niin kyllä kelpasi.

Toinen paha vaihe pyörälyssä oli viimeiset kymmenet kilometrit, ne kesti ja kesti. Mielessä pyöräily päättyi jo viimeisen mäen jälkeen alkaneeseen laskuun, mutta todellisuudessa laskun hupulta mulla meni vielä melkein 40 minuuttia vaihtoon. Pyöräilyn loppu meni vähän löysäillen enkä lähtenyt enää puristamaan sen kummemmin vaan ajoin rennosti fiiliksen mukaan. Pyöräily meni aikaan 6:56:49 ja sijoitus pyöräilyn jälkeen 82, joten jonkun verran lopussa pystyin porukkaa kuitenkin ohittelemaan. Keskiwatit 160 ja normalised power 177, keskisyke aerobisella kynnyksellä 135, nousua reilu 3000 metriä. Pyöräily oli odotetusti suhteessa osuuksista huonoin ja olin pyöräilyajoissa 109. Hyvillä mielin kuitenkin juoksuun, koska etukäteen olin arvioinut, että hyvällä suorituksella voin päästä pyöräilyn alle seitsemään tuntiin. Sää pyöräilyn aikana oli kyllä mainio. Lämpötila ekan mäen päällä 12 astetta ja viimeisen mäen päällä jo 21. Tuulta ei juurikaan ollut, vaikka epäilin että viimeiset kilometrit tultiin vastatuuleen kohti järven rannalla olevaa vaihtopaikkaa. Vaihtopaikalla lämpöä oli jo 25 astetta.

Toinen vaihto olikin nopea. Pyörä suoraan vaihtoalueella huoltajalle. Pyöräkamat pois päältä ja juoksupaita ja kengät tilalle. Hörppäsin vähän vettä, vaseliinia strategisiin paikkoihin ja pari geeliä mukaan, lisää saisin tasaisesti omilta huoltajilta. Otin myös siniristilipuin koristellun tuubihuivin pään suojaksi helteeseen. Juoksun strategia oli vetää ekat suht tasaiset 25 km noin 5:30 min/km vauhtia ja huoltoja noin kolmen kilometrin välein. Vähän joutui alussa vauhtia jarruttelemaan, mutta melko nopeasti oikea tahti löytyi. Vaihdossa menetin muutaman sijan, mutta juoksun alusta lähtien alkoi tulla selkiä hiljalleen vastaan, tosin meni muutama nopeampi minusta ohikin. 15 km jälkeen kuumuus alkoi pikkuhiljaa tuntua vaikkakaan vauhti ei hidastunut. Otin vesipullon käteen huoltojen välille, että sai hörppiä useammin. Reitin varrella muutamat paikalliset olivat myös vesiletkujen kanssa meitä viilentämässä. Huoltoauton lämpömittari oli näyttänyt parhaimmillaan 28 astetta.

Jaksaa jaksaa

Matkan varella ohitin ennen lähtöä lautalla tutuksi tulleen kanadalaismiehen, jolla tuntui olevan vähän vaikeampaa, lähestyin takaa “Go Canada Go!”-huudoin ja heitettiin siinä tsemppaukset toisillemme. Järveltä lähdettiin hiljalleen nousemaan houkuttelevan viilentävästi vieressä virtaavaan joen vartta. Mielessä kävi pitäisikö pulahtaa, mutta ajattelin että on riski lähteä kapuamaan rantatörmää. Kisan hienoimpia hetkiä oli juoksussa vajaan 20 km kohdalla, kun eteen avautui valtava Gaustatoppen vuori ja maali näkyi ekaa kertaa. En ollut varma menikö iho kananlihalle orastavasta nestehukasta vai tunnevyörystä maalin näkyessä. Ei varmaan missään muussa kisassa maali näy noin kaukaa ja tosiaan näyttää, että se on uskomattoman kaukana ja korkealla.

Viimeisten tasaisten kilometrien aikana vauhti hidastui ihan vähän, mutta ei huomattavasti. Jo juoksun alussa olleissa vähänkin jyrkemmissä mäissä jaloissa tuntui sen verran, että olin päättänyt kävellä zombiehillin ylös ja lupasin itselleni juosta, kun on tasaisempia pätkiä sen jälkeen. Mäkiin valmistautuessa päässä alkoi soida “Mennään Tykkimäkeen”-rallatus tilanteeseen sopivilla sanoilla “Mennään zombiemäkeen, mennään zombiemäkeen, zombiemäessä kiva päivä vietetään”. Onneks vähän ennen mäkeä aurinko meni hetkeksi pilveen ja tilalle tuli Rasmuksen In the Shadows.

Zombiehill alkaa - ei näytä tässä yhtään jyrkältä

Juoksun aikana menin vain geeleillä ja söin puolikkaan banaanin. Zombiehillin alla oli järjestäjien ainoita huoltopisteitä ja sieltä maistui vesimeloni. Suosittelen kyllä mihin tahansa ainakin kuuman kelin juoksuun. Yritin syödä yhden suolakalasalmiakin, mutta pakko oli sylkäistä pois. Tässä vaiheessa fiilis oli kuitenkin jo huippuluokkaa, kun huipulle pääsy oli lähes varma. Mäen alla sijoitus oli noussut ja olin 73. Siitä sitten vaan reippaasti kävellen 7 km 10% zombiehill-nousua noin tunnin ja vartin verran kohti ensimmäistä maalia eli 32 kilsan cut-offia. Nousua oli mennyt pari sataa metriä, kun Garmin iloisesti ilmoitti että päivän nousutavoite on saavutettu. Onneksi tilanne oli sen verran hyvä, että otin sen vaan huumorilla. Yksi mies meni nousun alussa juosten ohi, mutta muita juosten etenijöitä ei näkynyt. Reippaasti yksin kävellenkin selkiä alkoi tulla vastaan ja tuntui siltä, että ne jotka menivät mäkeä huoltajan kanssa olivat enemmänkin sunnuntaikävelyllä ja keskittyivät seurusteluun eivätkä etenemiseen.

Kyllähän tuo nousu aika pitkältä tuntui ja sen verran harvassa oli pysähdyspaikat, että huoltotiimeiltäkin tuli melko vähän kannustusta. Pään sisäisenä biisivalintana oikeutetusti Cranberriesien Zombie. Kun se soi kotimatkalla autoradiossa, iho meni taas kananlihalle. Viiden kilometrin jälkeen jo pyöräilystä tuttu huoltopoppoo oli saanut ghettoblasterinsa viritettyä ja kappalevalintakin osui nappiin, Bob Marleyn Three little birds “Don’t worry bout a thing, Cause every little thing gonna be all right.” Annoin isot kiitokset porukalle musiikista ja kannustuksesta ja jatkoin etenimistä musiikin tahtiin jammaillen kädet ylhäällä. Viimeisessä mutkassa vielä Team B.O.B. piti huikeaa perinteistä kannustuspistettä. Mäen lopussa tehtiin kisan ainut moka, kun viimeinen huolto oli liian lähellä cut-offia ja kun auton parkkeeraus cut-offin jälkeen kesti jonkin aikaa. Jouduin odottelemaan ehkä noin minuutin, että sain eväät seuraavalle 5 kilsan osuudelle. Itse cut-off pisteeltä odotin enemmän, mutta mitään huikeeta tunnemyrskyä siinä ei tullut, kun ylös pääsy oli varmistunut jo paljon aiemmin ja loistofiilis oli jo päällä. Sijoitus oli jo 66.

Seuraavat 5 km oli edelleen nousua, mutta välillä tasaisempaa, joten välillä pääsi hölkkäilemään. Paras reaktio ohi hölkätessäni oli eräältä naiskilpailijalta, joka kauhisteli “Oh my God”, kun jaksoin vielä kirmata ohi. Fiilis oli todella hyvä ja tuulettelin kaikille kannustajille ja kannustin ohittamiani kilpailijoita. Ohitin myös sveitsiläisen extreme triathlon veteraanin ja tri-camp naapurimme tässä vaiheessa. Vähän jännitystä oli ehtiikö huoltajat shuttlebussilla seuraavan etapin alkuun, kun eivät ehtineet ensimmäiseen bussiin, kun pyysin hakemaan geelejä loppumatkaa varten. Viimeistä vuorietappia varten reppuun oli pakattu leipää, lakua, suklaata ja muita herkkuja, mutta enää ei muu kuin geeli mennyt alas. Siellä huoltitiimi oli kuitenkin valmiina reppujen kanssa. En alkanut vaihtamaan maastotossuja jalkaan vaan menin lopunkin tavan lenkkareilla, kun keli oli kuiva. Minulta tarkastettiin vielä pakollisia varusteita repusta ja sitten päästiin viimeiseen koitokseen, viitisen kilometriä kivikko nousua maaliin. Tässä vaiheessa sijoitus 58., joten nousujohteisesti mentiin.

Kivikossa kivutaan - maali niin lähellä mutta niin kaukana

Tällä osuudella jokaisella kilpailijalla piti olla huoltaja mukana (huoltaja sai olla juoksussa mukana 25 km alkaen). Edellisistä vuosista poiketen sääntöjä oli muutettu ja huoltajan piti olla koko ajan kilpailijan takana, joten kilpailija itse joutui suunnistamaan kivikkoon maalattujen "T" merkkien mukaan pysyäkseen reitillä. Kerran onnistuin menemään vähän sivuun ja sen jälkeen piti tunkata vähän jyrkempää rinnettä hetki takaisin reitille. Muutaman ihan pienen pätkän pystyi juoksemaan, mutta toisaalta välillä sai kiivetä lähes nelinkontin kivikossa.

Viimeiset metrit

Nousu vei viimeiset mehut jaloista, mutta huipulle pääsin suhteellisen hyvävoimaisena. Kädet kohti taivasta ja pitkä halaus yhdessä huoltotiimin kanssa. Tämä ei ole yksilökisa vaan myös huoltotiimin pitää toimia, jotta hyvä suoritus on mahdollinen. Meillä homma meni kyllä kaikin puolin putkeen! Kiitos mahtavalle huoltotiimille! Maalissa sijoitus 54 ja loppuaika 13:31:54 ja musta paita palkintona. Maratonin aika 5:28:14 ja osuuden sijoitus 42. Juoksussa syke pysyi koko ajan pk-alueella alle 145 ja keskisyke 128, nousua n. 1800 metriä.

Tuuletus 1

Alun perin olin ennustanut loppuajaksi vajaata 15 tuntia ja muutenkin henkisesti valmistautunut kovempaan taisteluun huipulle pääsystä. Nyt kuitenkin kaikki meni niin nappiin, että maalissa suoritus tuntui helpoilta. Fyysisesti kisa oli kyllä jopa kovempi kuin olin etukäteen olettanut, mutta henkisesti paljon helpompi, koska suoriuduin vaan yksinkertaisesti niin hyvin ja huipulle pääsy varmistui aikaisessa vaiheessa. Vaikeita paikkoja oli vaan tasamaa osuudet pyöräilyssä.

Tuuletus 2

Kisa oli kyllä monin tavoin erilainen verrattuna normaaliin pitkän matkan triathloniin. Oman huollon mukana olo tuo hienoa tiimihenkeä ja varmistaa että kannustusta riittää. Lisäksi matkan aikana törmää samaa vauhtia etenevien kilpailijoiden huoltotiimeihin ja nekin tulevat “tutuiksi”. Pisteestä A pisteeseen B menevä reitti on mielestäni henkisesti helpompi ja varsinkin täällä reitin varrella oli niin paljon upeita paikkoja ja maisemia. Omam mausteensa kisaan toi se että, koska tavoitteena oli musta paita, piti oikeasti kilpailla muita vastaan, eikä vain itseään tai omaa ennätystä. Itse tulin myös siihen tulokseen että mäkien kiipeäminen ja laskeminen on paljon mukavampaa kuin tasamaan ajo pyörällä.

Musta paita ja tuuletus 3

Kisan jälkeen kilpailijat pääsivät hissillä/junalla alas vuorelta ja sunnuntaiaamuna oli vielä vuorossa t-paitojen jako ja perinteinen kilpailijoiden yhteiskuva. Siellä saatiin myös kaikki kisaan osallistuneet suomalaiset kasaan. Kaikilta hieno kisa ja musta t-paita kotiin viemisiksi.

Musta paita 2 - maali Norjan lipun kohdalla vuorella