Aamulla puurot naamaan ja lähdettiin heti kuuden jälkeen ajelemaan kohti Lahtea. Perillä oltiin hyvissä ajoin ennen kahdeksaa. Saatiin auto ihan hiihtostadionin viereen, joten tavaroiden kanssa ei tarvinnut stressata. Ilmoittautuminen sujui ilman jonotusta. Sitten vaan pitoja pohjiin ja ehdin käydä vähän testailemassa suksia sillä aikaa kun isä oli aamiaisella jutustelemassa mukavia hiihtäjä-legendojen kanssa.
Meidän lähtö oli vasta neljännessä ryhmässä, joten liikkeellä ennen meitä oli jo 1750 hiihtäjää. Olin hyvissä ajoin jonottamassa lähtökarsinaan pääsyä että saisi hyvän lähtöpaikan. Sitten vaan kilpajuoksua satakunta metriä lähtöpaikalle ja sain hyvän starttipaikan heti toisesta rivistä. Kuuluttaja kuulutti, "Minuutti lähtöön" ja aloin laittamaan puhelimen GPS:ää päälle, mutta jo viidentoista sekunnin päästä kuului pamaus ja ei muuta kuin ekaan mäkeen puhelin kädessä ja sauva ilman renksua. Ei oikein voinut jäädä paikalleen säätämään, kun 750 hiihtäjää puski päälle takaa. Ihan hyvin se sujui kunnes mäen päällä laitoin puhelimen taskuun ja tiputin sauvan. Onneksi takana tuleviin oli sen verran eroa että ehdin hyvin poimia sauvan ja kilometrin jälkeen sain sen kunnolla käteenkiin. Puhelin tosin otti osumaa tuossa menossa.
Ensimmäiset neljä kilometriä oli mukavaa hiihtelyä hyvällä fiiliksellä. Sen jälkeen alkoi edellisen lähtöryhmän hitaammat tulla selkä edellä vastaan ja 20 kilometriin asti leikittiinkin sitten Palanderia hiljaa itsekseen kiroten. Reitillä oli pääosin kaksi latua rinnakkain ja ohi pääsi vain pientareen kautta. Välillä oli vain pakko tyytyä hissuttelemaan kiltisti perässä, kun ei kaikki voimia halunnut tähän tuhlata. Ensimmäisen juomapaikan jälkeen oli kuitenkin ehkä hiihdon kohokohta, kun ohitin itse Mietaan Jussin.
Tossa alkumatkassa alkoi jo olla vähän tuskasta, kun ohitettavia riitti ja oman vauhdin pitäminen oli mahdotonta. Lisäksi energiat alko loppua. Aamulla tosiaan söin puuron kotona ja autossa matkalla pari ruisleipää ja banaanin. Sen lisäksi banaani vielä ennen lähtöä, mutta huoletta olisi voinut ennen hiihtoa tankata enemmän. Alussa huoltopaikkojakin oli harvassa n. 9 km ja 18 km kohdilla. Ensimmäisen pisteen ruuhakassa vielä maltoin ottaa vain yhden lasin urheilujuomaa. Toisella paikalla otin oman geelin ja pari lasia juomaa ja taisi siinä suolakurkkukin mennä kurkusta alas. Tämän jälkeen huoltopaikkoja oli hieman tiheämmin ja otin huoletta kolme mukia juomaa, energia geeliä/tablettia, banaania ja leipää.
Vaikka kahdenkympin jälkeen ladulla alko olla paremmin tilaa vauhtia ei oikein jaksanut pitää. Siinä oli myös yks aika tiukka peltopätkä pehmeää latua ja reipasta vastatuulta. Keli ei tuntunut kovin liukkaalta ja metriääkään ei kyllä saanut ilmaiseksi. Pari hyvää peesiä siinä oli, mutta parin kilometrin jälkeen päätin aina luovuttaa, kun vauhti oli siihen paikkaan aavistuksen verran liian kova. Kolmen kympin kohdalla tankkaus alko tehdä tehtävänsä ja meno alko taas maistumaan. Hiihto kulki hyvin ja ladullakin oli ihan kivasti tilaa, vaikkakin kyllä vieläkin sai jonkin verran puikkelehtia. On se kumma kun ei voi käyttää vasenta latua vain ohitukseen ja palata sitten oikealle ladulle, että ohitukset ois helpompia. No tämä tietysti kuuluu massahiihtoihin ja se on hyväksyttävä, niin kauan kuin ei oo tuolla kuuman ryhmän tasolla. Matkan aikana kuitenkin tuli ohitettua palttiarallaa tuhat hiihtäjää.
Viimesellä kympillä pysty jo painelemaan omaa vauhtia lukuunottamatta jyrkimpiä ylämäkiä, joissa mentiin kiltisti kuin ankat jonossa. Tässä vaiheessa ladulla näkyi lähinnä toisessa lähtöryhmässä kaksikymmentä minuuttia minua aikaisemmin lähteneitä hiihtäjiä sekä myös lyhemmän matkan hiihtäjiä keltaisine numerolappuineen. Ois noissa viidenkympin hiihtäjissäkin ollut tarpeeksi. Muutama kilometri ennen maalia ohitin toisen "peeseistäni" ja vielä viimeisellä kilometrillä kilpailuhenkeä nosti kaksi oman lähtöryhmän hiihtäjää, joiden kanssa siis oikeasti kilpaili sijoituksista. Toisen sainkin ohitettua ennen huikeaa loppulaskua Salpausselän stadionille, mutta toinen pääsi massansa ja liukkaiden suksien turvin mäessä niin kauas, ettei edes armoton viimeisen 200 metrin tasatyöntötykitys auttanut.
Hiukan jäin tavoitteesta eli 3,5 tunnin alituksesta loppuajan ollessa 3.34.45 häviten tunti 23 minuuttia voittajalle. Loppusijoitus oli 713. Hiihdosta jäi kuitenkin ihan hyvä maku, kun tiesi että eka kaks kymppiä oli kaukana optimaalisesta. Lisäksi hiihto oli keskellä tiukimpia maratontreeniviikkoja ilman mitään keventelyjä ja edellisenä päivänäkin juoksin tiukan 16 km lenkin. Ensimmäiset 18 km meni 4.30 min/km, siitä 37 km:iin 4.31 min/km ja viimeiset 13 km 3.41 min/km, joten hyvin lopussa sain puristettua. Toinen asia on oliko se optimaalinen vauhdinjako. Ensimmäisen 18 km aikaa paransi varmasti toi eka neljä kilometriä, jonka sai hiihtää reippaasti. Oishan se kiva lähteä ensi vuonna kokeilemaan paremmasta lähtöryhmästä, mutta jospa Vasaloppet-reissu onnistuis ja riittäs ens talven taisteluksi.
Hiihdon jälkeen sai lämmintä keittoa ja vähän muuta purtavaa sekä pääsi saunaan, joka teki kyllä gutaa. Saunajuomaks sai ykkösoluen. Vaikkakin se ajoi asiansa autoilevalle hiihtäjälle kyllä se jäi aika kauaksi viime talven Tarto-maratonin hunajalla maustetusta kuumasta oluesta. Kaikin puolin järjestelyt pelasivat hyvin, ladut oli ihan ok kunnossa ja huoltopaikoilla oli hyvät monipuoliset tarjoilut. Isoimpana miinuksena oli toi onneton lähtöryhmä. Viime vuoden Tarton hiihto ei vissiin hirveästi vaikuttanut vaikka samaan sarjaan kuuluukin. Tapahtuma oli hieno, ladun varrellakin riitti kivasti kannustusta ja positiiviset fiilikset tästä ehdottomasti jäi.
Vielä viikko juoksutreeniä, pari viikkoa keventelyä ja kolmen viikon päästä juostaan Rooman kaduilla. Jepa!
lauantai 26. helmikuuta 2011
perjantai 18. helmikuuta 2011
Kylymää
Roomaan enää kaksi yli kolmen kympin lenkkiä ja reilu neljä viikkoa. Pitänee alkaa jo vähitellen henkisesti valimstautumaan koitokseen, vaikka aika kaukaiselta sullalla tiellä shortseissa ja t-paidassa juostava maraton tällä hetkellä tuntuu. Jonkin verran Rooman reitillä on mukulakivikatuja, mutta niistä ei pitäisi olla mitään haittaa, kun on tottunut täällä lumessa ja jäässä tarpomaan. Lämpötilankin pitäis Roomassa olla hyvä 10-15 astetta lähdössä ja maaliin tultaessa hieman korkeampi, jos nyt ei ihan hiriittävä hellepäivä satu kohdalle. Tuskin tuo 10-15 asteen lämpötila mikään shokki elimistölle on vaikka täältä kylmästä pohjolasta ilman enimpiä totutteluja paikalle pörähtää. Eniten ehkä huolettaa tuo alustan kovuus, kun lumi vaimentaa kivasti iskuja. Yhdellä pitkällä lenkillä sain joitain satoja metrejä aina välillä juosta asfaltilla, mutta nyt on taas tullu lunta lisää ja lumen päällä mennään. Tietty vois käydä hallissa vähän kovemmalla alustalla, mutta kun tähän asti on ulkona menty niin ei viitsi mennä itseään halliin kiduttamaan.Janne Holmenin 3.15 maratonohjelmalla siis mennään. Pitkään vauhtijuoksut tuntui aika takkuselta ja sai todella taistella, jos meinas talvikeleissä päästä tavoitevauhteihin ja usein niistä 5-10 s/km jäikin, mikä nyt oli ihan ok. Mutta yhtäkkiä yhden kevyemmän viikon (tais olla viikko 14 tossa ohjelmassa) jälkeen vauhti löyty. Sen jälkeen on ollu ilo juosta ja ennemmin saa jarrutella, ettei mene ihan liian kovaa. Juoksussa on kehittynyt selvästi kaksi asiaa. Askel on muuttunut lyhyemmäksi ja jalka tulee maahan vartalon alla. Välillä on joutunut vauhtia kiihdyttäessä keskittymään, että ei ala "loikkimaan" vaan pitää askeleen lyhyenä ja antaa jalkojen vispata kovaa vauhtiaa. Toinen asia on säännölisten pilates-treenien tuntuminen keskivartalon tukemisessa. Parhaimmillaan juoksu onkin sitä että jalat vispaa lyhyellä askeleella sen kun kerkeää, kädet rytmittää juoksua ja muuten kroppa tuntuu olevan ihan stabiili lantiosta päälakeen. Mahtavaa cruisailua! Joten ainakin tällä hetkellä tuntuu että ohjelma on sopinut minulle hyvin, mutta lopultahan se nähdään vasta Roomassa.
Ohjelmassa olevien juoksujen lisäksi en ole muuten juossut. Alussa tehdyt mäkijuoksut on nyt korvattu hiihdolla ja kerran viikossa olen pyrkinyt ladulle, että viikon päästä olevasta Finlandiasta selviäis kunnialla. Pilates treenit on jatkuneet säännöllisesti ja tuntuneet tuovan paljon ryhtiä keskivarataloon. Sen lisäksi kerran viikossa uinnin tekniikkaa ja 50 minuutin työmatka pyörällä muutaman kerran viikossa.
Vaikka haastavissa talvikeleissä on juostu hyvin on isommitta vammoitta ja sairasteluitta onneks menty. Yhden vauhdikkaamman pakkaslenkin jälkeen kurkku tuli vähän kipeeksi, mutta pari lepopäivää riitti. Sen lisäksi oikean jalan säären sisäpuolella lakoi tuntumaan jossain vaiheessa lihaskipua, mutta oma hieronta ja kenkien vaihto riitti selviämään siitä. Kevyttä venyttelyä olen tehnyt ainakin juoksupäivinä ja sen lisäksi kylmää suihkua jaloille juoksun jälkeen. Kylmään veteenkin tottui aika nopeasti ja odotan vaan sitä miltä kylmä suihkuttelu tuntuu kesän hellelenkkien jälkeen, jos se pakkaslenkkienkin jälkeen tuntuu hyvälle. Ton yhden kurkkukivun jälkeen olen alkanut pitää kypärähuppua suun edessä, kun mittari näyttää alle -15. Alussa se tuntu vähän ahdistavalle, mutta äkkiä siihenkin tottui ja apua siitä on, ilma ei tunnu hengittäessä yhtään kylmälle.
Pääosa lenkeistä on tehty aamulla ennen töihin menoa ja pitkät lenkitkin on voinu vetää ihan hyvin. Perussetti ennen lähtöä on kaksi ruisleipää, mysliä maidon kanssa ja lasi omenamehua. Jos alussa voi vetää suht rauhallisesti ei tuo tunnu vielä mahassa yhtään pahalta. Ton lisäksi pitkillä lenkeillä on ollu esim. mysli- tai energiapatukka ja vajaa puol litraa vettä. Noilla on selvinny ihan hyvin ja nälän tunne tulee vasta ja juuri silloin kun lopettaa juoksemisen. Sitten vaan puurot töissä naamaan ja hommiin.
Pari kertaan on ollut tosi lähellä että oisin mennyt matolle juoksemaan. Kerran oli jo vermeetkin repussa ja tarkoitus juosta alku ulkona ja lopun vauhtiosuus sisällä, mutta vaikka keli oli aika heikko ei vaan malttanut mennä sisälle jurnuttamaan. Nyt kun vielä aamut ovat valoisempia on kiva juosta merenrantoja pitkin ihailemassa auringon nousua.
Aamujuoksut ennen töitä on ihan ehdotan aika näin perheelliselle. Muulloin on vaikeampi saada aikaa lenkkiin. Kerran on käynyt niin että kun otin ekoille kilometreille koiran mukaan ja sit oli tarkotus jatkaa loppu yksin, niin sillä aikaa pienempi lapsi oli polttanut sormensa lamppuun ja ei sitä viitsinyt sitten isosiskon hoiviin jättää. Illalla sitten uusiks vaan. Joskus taas lapsi ei vaan nukahda niin nopeesti kuin yleensä ja lenkkiä pitää lyhentää kun ei ihan koko yötä voi juosta. Pakkohan näissä on kuitenkin joustaa että koko paketti pysyisi kasassa ja kaikki suht tyytyväisinä.Yksi ilmiö on askarruttanut. Noin kerran viikossa juuri kohdalla ollessa katulamppu sammuu. Sammuuko katulamppuja niin paljon että on todennäköistä että se osuu niin usein kohdalle vai lähetänkö jotain sähkömagneettista säteilyä, joka sammuttaa lamput?
Ensi viikon lopussa sitten Finlandiasta raporttia.
Tässä vielä juoksukilometrit ja kaikki urheilut yhteensä viikoilta 51-6:
51 42 km 6,2h
52 76 km 12h
1 38 km 6,9h
2 70 km 13,5h
3 64 km 12,5h
4 86 km 11,5h
5 74 km 11,1h
6 51 km 9,3h
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Talvista juoksentelua
Tässä pääasiassa ajatuksia tosta Janne Holmenin maratonohjelmasta ja siihen kuuluvasta testijuoksusta sekä talvella juoksemisesta.
Rooman maratonille ilmoittautuminen
Reilu yhdeksän viikkoa takana juoksuharjoittelua tähtäimenä Rooman maraton maaliskuun lopussa. Itse maratonin ilmoittautumisprosessinkin sain päätökseen. Ihan mutkattomasti ilmoittautuminen ei menny. Ensin maksun veloittamisesta luottokortilta kului puolisen toista viikkoa. Sitten piti vielä lähettää lääkärintodistus joka sinänsä ei tuottanut kovinkaan paljon lisävaivaa (Kiitoksia tästä todistuksen myöntäjälle). Viikon-parin päästä prosessi oli edennyt päätökseen Italian päässäkin ja sain juoksunumeron, joka on 3086.
Talvijuoksusta
Vielä ei ole pakkanen ollut niin kova että olisin joutunut halliin saatika sitten juoksumatolle juoksemaan, mutta henkisesti olen valmistautunut siihenkin vaihtoehtoon. Yleensä parhaiten aikatauluun kuitenkin sopii, että juoksee työmatkan jompaan kumpaan suuntaan ja mielummin nimenomaan aamulla. Muutenkin tykkään mielummin juosta niin että maisemat vaihtuu enkä esim. vaan samaa ympyrää tai viivaa montaa kertaa. Tämä tietysti aiheuttaa hieman hankaluuksia talvella kun ei oikein koskaan voi tietää mikä pätkä on aurattu ja mikä ei.
Joitain mielenkiintoisia havaintoja olen tehnyt talvijuoksusta.
Vielä kymmenenkin asteen pakkasella pärjään teknisellä alusasulla ja joskus aikoinaan vielä windstopper ominaisuuksilla varustetulla tuulipuvulla. Sukka kenkäosasta ei eroa kesäkeleistä mitenkään ja yläpäässä on ohut pipo ja kaulassa buff-huivi. Joskus lähemmäs viidentoista asteen pakkasella olen lisännyt toisen teknisen paidan ja ohuen kommandopipon päähän.
Juokseminen hyvin auratuilla teillä ei tuota minkäänlaisia ongelmia eikä jalat lipsu ollenkaan. Kuitenkin kun esim. tänään satuin juoksemaan Keilaniemessä kymmenkunta metriä niin hyvin auratulla kohdalla, että laatoitus pilkotti selvästi lumen alta eron huomasi. Tuntui että jalat pitää paremmin, joten kyllä kovaksi tamppautuneella pakkaslumella ainakin omat hyvin kuvioidut kengätkin aavistuksen lipsuu. Nastalenkkarit saattais sittenkin auttaa vähän myös ihan lumikelillä, vaikka sinänsä hyvällä talvikelillä lipsumista ei tunnu, mutta vanhoilla kengillä mennään siitä huolimatta.
Sitten kun tullaan vähän huonompiin talvikeleihin niin sen huomaa. Huonommalla kelillä tarkoitan sitä kun tiellä on pehmeää lunta. Ensimmäiseksi voi ajatella että sitä on vain silloin kun on satanut lunta, mutta juostessa ja pyöräillessä on huomannut että kun lämpötila nousee viiden pakkasasteen ylöpuolelle vaikkakin on selvästi pakkasen puolella tiet muuttuvat jonkinasteiseksi mössöksi ja eteneminen vaikeutuu. Juostessa pehmeässä lumessa tarpomisen huomaan ennen kaikkea pohkeissa. Aiemmin en muista että juosu ois koskaan tuntunut erityisemmin niissä, mutta nyt on välillä pohkeet ollut turhankin tukossa.
Harjoitusohjelmasta
Harjoitusohjelma on ollut henkisesti, sanotaanko nyt, virkistävä, kun viikossa ei ole "pakko" juosta kuin keskimäärin kolme kertaa. Joten on ollut helppo lisätä tuohon vielä yksi mäkijuoksu tai kevyt puolen tunnin lenkki muutaman parin kymmenen sekunnin kiihdytyksen kanssa. Alussa tuntui todella että juoksua on todella vähän kun lenkit olivat kevyitä, mutta kun ohjelma on pikkuhiljaa rankentunut tuntuu juoksumäärä ihan hyvältä.
Tällä hetkellä ohjelma tuntuu aikalailla sopivan rankalta ja toivotaan että kunto kehityy ja fiilis pysyy samana, kun nyt lenkit alkavat pidentyä ja aletaan tosissaan treenaamaan. Useimpien lenkkien jälkeen on tunne että on tullut juostua ja joskus on vähän väsyttänytkin, mutta ihan hyvin on pystynyt palautumaan aina seuraavaan koitokseen, jos ei ole itse tullut hölmöiltyä lenkin jälkeen.
Pari viikkoa sitten juoksin yhden kympin lenkin aamulla töihin, josta pari ekaa kilometriä pehmeässä lumessa, joten jo lenkin jälkeen tuntu pohkeissa että juostua on tultu. Jotenkin töihin tultuani työt imaisi heti mukaansa ja aamupuurot jäi syömättä. Lounasaikaan energiavaje todella tuntukin ja muutaman seuraavan päivän pohkeet oli ihan jumissa. Ehkäpä tästäkin jotain oppii ja muistaa tankata lenkin jälkeen välittömästi.
Olen yrittänyt noudattaa ohjelman ohjeaikoja mahdollismman tarkasti, vaikka olen tehnyt kaikki treenit ulkona. Välillä on joutunut juoksupäiviä muuttelemaan, kun ei kovin syvässä hangessa viitsi vauhtijuoksuja tehdä. Olosuhteiden vaikutukseen juoksunopeuteenkin on alkanut asennoitumaan fiksusti ja enää ei lenkin jälkeen harmita niin paljon, jos jää muutaman sekunnin per kilometri tavoitevauhdista. Sinänsä se että jokaisella lenkillä on joku tavoitevauhti auttaa saamaan itsestään irti paremmin vaikka yksinään taapertaa sekä tuo mielekkyyttä harjoitteluun. GPS on tietysti välttämätön apu vauhdin seuraamiseen.
Yksi asia mitä on saanut opetella on lenkin alun juokseminen hitaampaa ja lopun kovempaa. Alkuun se oli todella vaikeaa ja lenkillä kilometrivauhdit heitteli ihan tautisesti siis huomattavasti maaston tai olosuhteiden vaikutusta enemmän. Mutta pikkuhiljaa tuohonkin on oppinut ja lenkkien juokseminen "kiihtyvästi" tuntuu luontevalta ja paljon palkitsevammalta kuin tasainen taaperrus saatika sitten loppussa hiipuminen.
Tähän asti ohjelma on tuntunut hieman yksipuoliselta, kun lenkkien pituudet ovat vaihdelleet pääasiassa 8 ja 16 kilsan välillä ja vauhditkin pääasiassa vähän alle tai yli viiden minuutin per kilometri. Välillä tuntuu että juoksisi koko ajan samaa lenkkiä. Tähän voi tietysti vaikuttaa se että aiempi ohjelma lisäsi todella monipuolisesti erilaisia treenejä. Muutamat maratonvauhtiset ja itse lisäämäni mäkivedot ovat kuitenkin tuoneet piristystä. Nyt kun katsoo ohjelmaa eteenpäin testijuoksun jälkeen huomaa että monipuolisuus lisääntyy kun päästään tosissaan aloittamaan pitkikset ja lisäksi joka viikko on maratonvauhtinen tai jopa aavistuksen nopeampi lyhempi lenkki, joten eiköhän se tästä.
Viime kesän triathlon-treenaus opetti siihen että samana päivänä voi treenata useammin kuin kerran ja juoksulenkin takia ei tarvii jättää työmatkapyöräilyä väliin ja uintitreenikin toimii ihan hyvin juoksun kanssa samana päivänä. Silti välillä on ollut vähän vaikea sovittaa harjoitusohjelmaa omaan aikatauluun pääasiassa, siksi että ohjelmassa juoksupäivien välillä on aina 2-3 lepopäivää ja jostain syystä tuntuu luontevammalta yrittää seurata juoksujen osalta sitä rytmiä. Tosin pitäisi kyllä pystyä muuttamaan ajattelua niin että yhden lepo tai juoksuttoman päivän jälkeen pystyy varmasti huoletta vetämään kovemmankin treenin. Varsinkin kun vielä oma aiempi kokemuskin tukee tätä ajatusta.
Tässä ohjelman ensimmäisen yhdeksän viikon aikana kertyneet kilometrit:
Viikko Juoksua
42 11 km
43 23 km
44 24 km
45 41 km
46 45 km
47 51 km
48 45 km
49 46 km
50 26 km
Kokonaisharjoitus tunnit 6-9,5 tunnin välillä per viikko
Testijuoksu
Ohjelmaan kuuluva 20 km testijuoksu oli tarkoitus tehdä jo viime viikolla, mutta kun juoksemaan lähtiessä totesin että olosuhteet ovat kaukana optimaalisesta ja pohkeetkaan ei olleet palautuneet viikon hölmöilyistä vaihdoin sen vain 16 km juoksuun vajaan viiden minuutin kilometri vaudilla. Sen jälkeen mielessä on jo tosissaan käynyt testin juokseminen hallissa, mutta päätin kuitenkin vetää sen ulkona, mikä sinänsä jälkeenpäin ajateltuna oli virhe.
Sinänsä tuolla testijuoksulla ei kai kuitenkaan ole mitään ihmeempää merkitystä harjoitusohjelman läpi viemiseen, mutta jotenkin sillä oli omassa mielessä erityinen asema ja olisi ollut tosi hauska vetää se jollain puolimaratonilla, mutta tähän aikaan vuodesta ei niitä liika ole ja sunnuntain Paloheinämaratoninkin huomasin vasta liian myöhään, joten köpöttelin sen sitten yksin aamulenkkinä.
Lähtiessä fiilis oli hyvä ja reilu viikko sitten juossut maratonvauhtinen kymppi antoi uskoa onnistumiseen talvikelistä huolimatta. Edellisiin maratoneihin olen treenannut 4.45 min/km vauhti tähtäimessä eikä se ole tuntunut kovalta. Tarkoitus oli yrittää juosta tasaista vauhtia eikä kiihtyvänä niin kuin muut juoksut olen pyrkinyt juoksemaan. Lopputulos tosin oli hidastuva ja keskivauhtikin reilu kymmenen sekuntia per kilometri tavoitetta 4.37 min/km hitaampaa.
Kun jälkeenpäin katsoo juoksun dataa aloitan aivan liian kovaa ja varmasti järkevämmällä vauhdin jaolla tulos olisi ollut parempi, mutta tulipahan yritettyä. Eka vitonen meni neljä sekuntia alle tavoitteen ja vielä kympinkin kohdalla olin tavoitevauhdissa toisen vitosen mäkisyydestä huolimatta. Kolmas vitonen oli jo aavistuksen turhan hidas ja viimeinen jo piirun verran yli viiden minuutin.
Jos jälkeenpäin yrittää puolustella omaa suoritustaan ja vakuutella itselleen että hyvissä olosuhteissa tuo kyllä menis, niin reitti oli kaukana optimaalisesta ja sisälsi paljon mäkiä. Viimeisen vitosen alussa sais myös tarpoa hetken kunnon pöpperölumessa ja se vei viimeseinkin taistelutahdon ja tsempin. Pari kilometriä ennen "maalia" olikin helppo pysähtyä auttamaan virolaista Audi-miestä, kun raukka ei saanut punaista paholaistaan liikkeelle mäkiparkista. Lopussa ei ollut sitten edes asennetta kunnon rutistukseen vaikka toiseksi viimeinen kilometri menikin ihan kohtuullista vauhtia.
Henkiset kolhut, jos niitä nyt tuli, saa varmasti paikattua myöhemmin tulevilla pitkillä lenkeillä, joissa loppu juostaan selvästi alkua kovempaa. Suosittelen kuitenkin juoksemaan testijuoksun mahdollisimman optimaalisissa olosuhteissa, niin eipä tarvii jälkeenpäin näin paljon pohdiskella.
Treenikaverit
Vaikka suurin osa treeneistä tuleekin tehtyä yksin niin on se mukava välillä ähkiä porukassakin. Omalta osaltani tässä auttaa viikottaiset uintitreenit ja töissä ollaan innostuttu käymään kaksi kertaa viikossa vetämässä miesvoimistelijoiden lyhyt pilates tuokio. Juoksulenkeillä aina silloin tällöin on seurana myös meidän koira. Erityisesti se on tykästynyt mäkivetoihin ja kun päästään mäen alle se hyppii paikallaan ja mikä sille harvinaista haukkuu, että joko mennään. Se onkin oiva kirittäjä niihin rypistyksiin.
Hiihto ja pyöräily
Hyvistä keleistä huolimatta hiihtokausi on vielä avaamatta, mutta onhan Finlandiaan vielä kaksi kuukautta. Joulun aikaan ois kuitenkin tarkoitus latu avata. Pyörällä en ole ajanut vuosiin talvella, mutta kun nyt uuden maastopyörän ansiosta on hommaan palannut, niin varustautumiseen kuluvasta ajasta huolimatta homma on tosi kivaa. Jotain mystistä tuossa talvipyöräilyssä vaan on. Fiilis on ihan erilainen kuin ajaa sulalla tiellä saatika sitten syksyn vesisateissa.
Rooman maratonille ilmoittautuminen
Reilu yhdeksän viikkoa takana juoksuharjoittelua tähtäimenä Rooman maraton maaliskuun lopussa. Itse maratonin ilmoittautumisprosessinkin sain päätökseen. Ihan mutkattomasti ilmoittautuminen ei menny. Ensin maksun veloittamisesta luottokortilta kului puolisen toista viikkoa. Sitten piti vielä lähettää lääkärintodistus joka sinänsä ei tuottanut kovinkaan paljon lisävaivaa (Kiitoksia tästä todistuksen myöntäjälle). Viikon-parin päästä prosessi oli edennyt päätökseen Italian päässäkin ja sain juoksunumeron, joka on 3086.
Talvijuoksusta
Vielä ei ole pakkanen ollut niin kova että olisin joutunut halliin saatika sitten juoksumatolle juoksemaan, mutta henkisesti olen valmistautunut siihenkin vaihtoehtoon. Yleensä parhaiten aikatauluun kuitenkin sopii, että juoksee työmatkan jompaan kumpaan suuntaan ja mielummin nimenomaan aamulla. Muutenkin tykkään mielummin juosta niin että maisemat vaihtuu enkä esim. vaan samaa ympyrää tai viivaa montaa kertaa. Tämä tietysti aiheuttaa hieman hankaluuksia talvella kun ei oikein koskaan voi tietää mikä pätkä on aurattu ja mikä ei.
Joitain mielenkiintoisia havaintoja olen tehnyt talvijuoksusta.
Vielä kymmenenkin asteen pakkasella pärjään teknisellä alusasulla ja joskus aikoinaan vielä windstopper ominaisuuksilla varustetulla tuulipuvulla. Sukka kenkäosasta ei eroa kesäkeleistä mitenkään ja yläpäässä on ohut pipo ja kaulassa buff-huivi. Joskus lähemmäs viidentoista asteen pakkasella olen lisännyt toisen teknisen paidan ja ohuen kommandopipon päähän.
Juokseminen hyvin auratuilla teillä ei tuota minkäänlaisia ongelmia eikä jalat lipsu ollenkaan. Kuitenkin kun esim. tänään satuin juoksemaan Keilaniemessä kymmenkunta metriä niin hyvin auratulla kohdalla, että laatoitus pilkotti selvästi lumen alta eron huomasi. Tuntui että jalat pitää paremmin, joten kyllä kovaksi tamppautuneella pakkaslumella ainakin omat hyvin kuvioidut kengätkin aavistuksen lipsuu. Nastalenkkarit saattais sittenkin auttaa vähän myös ihan lumikelillä, vaikka sinänsä hyvällä talvikelillä lipsumista ei tunnu, mutta vanhoilla kengillä mennään siitä huolimatta.
Sitten kun tullaan vähän huonompiin talvikeleihin niin sen huomaa. Huonommalla kelillä tarkoitan sitä kun tiellä on pehmeää lunta. Ensimmäiseksi voi ajatella että sitä on vain silloin kun on satanut lunta, mutta juostessa ja pyöräillessä on huomannut että kun lämpötila nousee viiden pakkasasteen ylöpuolelle vaikkakin on selvästi pakkasen puolella tiet muuttuvat jonkinasteiseksi mössöksi ja eteneminen vaikeutuu. Juostessa pehmeässä lumessa tarpomisen huomaan ennen kaikkea pohkeissa. Aiemmin en muista että juosu ois koskaan tuntunut erityisemmin niissä, mutta nyt on välillä pohkeet ollut turhankin tukossa.
Harjoitusohjelmasta
Harjoitusohjelma on ollut henkisesti, sanotaanko nyt, virkistävä, kun viikossa ei ole "pakko" juosta kuin keskimäärin kolme kertaa. Joten on ollut helppo lisätä tuohon vielä yksi mäkijuoksu tai kevyt puolen tunnin lenkki muutaman parin kymmenen sekunnin kiihdytyksen kanssa. Alussa tuntui todella että juoksua on todella vähän kun lenkit olivat kevyitä, mutta kun ohjelma on pikkuhiljaa rankentunut tuntuu juoksumäärä ihan hyvältä.
Tällä hetkellä ohjelma tuntuu aikalailla sopivan rankalta ja toivotaan että kunto kehityy ja fiilis pysyy samana, kun nyt lenkit alkavat pidentyä ja aletaan tosissaan treenaamaan. Useimpien lenkkien jälkeen on tunne että on tullut juostua ja joskus on vähän väsyttänytkin, mutta ihan hyvin on pystynyt palautumaan aina seuraavaan koitokseen, jos ei ole itse tullut hölmöiltyä lenkin jälkeen.
Pari viikkoa sitten juoksin yhden kympin lenkin aamulla töihin, josta pari ekaa kilometriä pehmeässä lumessa, joten jo lenkin jälkeen tuntu pohkeissa että juostua on tultu. Jotenkin töihin tultuani työt imaisi heti mukaansa ja aamupuurot jäi syömättä. Lounasaikaan energiavaje todella tuntukin ja muutaman seuraavan päivän pohkeet oli ihan jumissa. Ehkäpä tästäkin jotain oppii ja muistaa tankata lenkin jälkeen välittömästi.
Olen yrittänyt noudattaa ohjelman ohjeaikoja mahdollismman tarkasti, vaikka olen tehnyt kaikki treenit ulkona. Välillä on joutunut juoksupäiviä muuttelemaan, kun ei kovin syvässä hangessa viitsi vauhtijuoksuja tehdä. Olosuhteiden vaikutukseen juoksunopeuteenkin on alkanut asennoitumaan fiksusti ja enää ei lenkin jälkeen harmita niin paljon, jos jää muutaman sekunnin per kilometri tavoitevauhdista. Sinänsä se että jokaisella lenkillä on joku tavoitevauhti auttaa saamaan itsestään irti paremmin vaikka yksinään taapertaa sekä tuo mielekkyyttä harjoitteluun. GPS on tietysti välttämätön apu vauhdin seuraamiseen.
Yksi asia mitä on saanut opetella on lenkin alun juokseminen hitaampaa ja lopun kovempaa. Alkuun se oli todella vaikeaa ja lenkillä kilometrivauhdit heitteli ihan tautisesti siis huomattavasti maaston tai olosuhteiden vaikutusta enemmän. Mutta pikkuhiljaa tuohonkin on oppinut ja lenkkien juokseminen "kiihtyvästi" tuntuu luontevalta ja paljon palkitsevammalta kuin tasainen taaperrus saatika sitten loppussa hiipuminen.
Tähän asti ohjelma on tuntunut hieman yksipuoliselta, kun lenkkien pituudet ovat vaihdelleet pääasiassa 8 ja 16 kilsan välillä ja vauhditkin pääasiassa vähän alle tai yli viiden minuutin per kilometri. Välillä tuntuu että juoksisi koko ajan samaa lenkkiä. Tähän voi tietysti vaikuttaa se että aiempi ohjelma lisäsi todella monipuolisesti erilaisia treenejä. Muutamat maratonvauhtiset ja itse lisäämäni mäkivedot ovat kuitenkin tuoneet piristystä. Nyt kun katsoo ohjelmaa eteenpäin testijuoksun jälkeen huomaa että monipuolisuus lisääntyy kun päästään tosissaan aloittamaan pitkikset ja lisäksi joka viikko on maratonvauhtinen tai jopa aavistuksen nopeampi lyhempi lenkki, joten eiköhän se tästä.
Viime kesän triathlon-treenaus opetti siihen että samana päivänä voi treenata useammin kuin kerran ja juoksulenkin takia ei tarvii jättää työmatkapyöräilyä väliin ja uintitreenikin toimii ihan hyvin juoksun kanssa samana päivänä. Silti välillä on ollut vähän vaikea sovittaa harjoitusohjelmaa omaan aikatauluun pääasiassa, siksi että ohjelmassa juoksupäivien välillä on aina 2-3 lepopäivää ja jostain syystä tuntuu luontevammalta yrittää seurata juoksujen osalta sitä rytmiä. Tosin pitäisi kyllä pystyä muuttamaan ajattelua niin että yhden lepo tai juoksuttoman päivän jälkeen pystyy varmasti huoletta vetämään kovemmankin treenin. Varsinkin kun vielä oma aiempi kokemuskin tukee tätä ajatusta.
Tässä ohjelman ensimmäisen yhdeksän viikon aikana kertyneet kilometrit:
Viikko Juoksua
42 11 km
43 23 km
44 24 km
45 41 km
46 45 km
47 51 km
48 45 km
49 46 km
50 26 km
Kokonaisharjoitus tunnit 6-9,5 tunnin välillä per viikko
Testijuoksu
Ohjelmaan kuuluva 20 km testijuoksu oli tarkoitus tehdä jo viime viikolla, mutta kun juoksemaan lähtiessä totesin että olosuhteet ovat kaukana optimaalisesta ja pohkeetkaan ei olleet palautuneet viikon hölmöilyistä vaihdoin sen vain 16 km juoksuun vajaan viiden minuutin kilometri vaudilla. Sen jälkeen mielessä on jo tosissaan käynyt testin juokseminen hallissa, mutta päätin kuitenkin vetää sen ulkona, mikä sinänsä jälkeenpäin ajateltuna oli virhe.
Sinänsä tuolla testijuoksulla ei kai kuitenkaan ole mitään ihmeempää merkitystä harjoitusohjelman läpi viemiseen, mutta jotenkin sillä oli omassa mielessä erityinen asema ja olisi ollut tosi hauska vetää se jollain puolimaratonilla, mutta tähän aikaan vuodesta ei niitä liika ole ja sunnuntain Paloheinämaratoninkin huomasin vasta liian myöhään, joten köpöttelin sen sitten yksin aamulenkkinä.
Lähtiessä fiilis oli hyvä ja reilu viikko sitten juossut maratonvauhtinen kymppi antoi uskoa onnistumiseen talvikelistä huolimatta. Edellisiin maratoneihin olen treenannut 4.45 min/km vauhti tähtäimessä eikä se ole tuntunut kovalta. Tarkoitus oli yrittää juosta tasaista vauhtia eikä kiihtyvänä niin kuin muut juoksut olen pyrkinyt juoksemaan. Lopputulos tosin oli hidastuva ja keskivauhtikin reilu kymmenen sekuntia per kilometri tavoitetta 4.37 min/km hitaampaa.
Kun jälkeenpäin katsoo juoksun dataa aloitan aivan liian kovaa ja varmasti järkevämmällä vauhdin jaolla tulos olisi ollut parempi, mutta tulipahan yritettyä. Eka vitonen meni neljä sekuntia alle tavoitteen ja vielä kympinkin kohdalla olin tavoitevauhdissa toisen vitosen mäkisyydestä huolimatta. Kolmas vitonen oli jo aavistuksen turhan hidas ja viimeinen jo piirun verran yli viiden minuutin.
Jos jälkeenpäin yrittää puolustella omaa suoritustaan ja vakuutella itselleen että hyvissä olosuhteissa tuo kyllä menis, niin reitti oli kaukana optimaalisesta ja sisälsi paljon mäkiä. Viimeisen vitosen alussa sais myös tarpoa hetken kunnon pöpperölumessa ja se vei viimeseinkin taistelutahdon ja tsempin. Pari kilometriä ennen "maalia" olikin helppo pysähtyä auttamaan virolaista Audi-miestä, kun raukka ei saanut punaista paholaistaan liikkeelle mäkiparkista. Lopussa ei ollut sitten edes asennetta kunnon rutistukseen vaikka toiseksi viimeinen kilometri menikin ihan kohtuullista vauhtia.
Henkiset kolhut, jos niitä nyt tuli, saa varmasti paikattua myöhemmin tulevilla pitkillä lenkeillä, joissa loppu juostaan selvästi alkua kovempaa. Suosittelen kuitenkin juoksemaan testijuoksun mahdollisimman optimaalisissa olosuhteissa, niin eipä tarvii jälkeenpäin näin paljon pohdiskella.
Treenikaverit
Vaikka suurin osa treeneistä tuleekin tehtyä yksin niin on se mukava välillä ähkiä porukassakin. Omalta osaltani tässä auttaa viikottaiset uintitreenit ja töissä ollaan innostuttu käymään kaksi kertaa viikossa vetämässä miesvoimistelijoiden lyhyt pilates tuokio. Juoksulenkeillä aina silloin tällöin on seurana myös meidän koira. Erityisesti se on tykästynyt mäkivetoihin ja kun päästään mäen alle se hyppii paikallaan ja mikä sille harvinaista haukkuu, että joko mennään. Se onkin oiva kirittäjä niihin rypistyksiin.
Hiihto ja pyöräily
Hyvistä keleistä huolimatta hiihtokausi on vielä avaamatta, mutta onhan Finlandiaan vielä kaksi kuukautta. Joulun aikaan ois kuitenkin tarkoitus latu avata. Pyörällä en ole ajanut vuosiin talvella, mutta kun nyt uuden maastopyörän ansiosta on hommaan palannut, niin varustautumiseen kuluvasta ajasta huolimatta homma on tosi kivaa. Jotain mystistä tuossa talvipyöräilyssä vaan on. Fiilis on ihan erilainen kuin ajaa sulalla tiellä saatika sitten syksyn vesisateissa.
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
Kaikki tiet vievät Roomaan
Kauden 2010 viimeiseksi koitokseksi jäi X-Kaato ja sen jälkeen olen yrittänyt välttää harjoittelua ja tyytyä työmatkapyöräilyyn ja uintiin kerran viikossa. Pitkään mietin vielä Mammuttimarssille osallistumista, mutta päätin jättää sen ensi vuoteen ja treenata aikaiselle kevätmaratonille, jotta keväällä ja kesällä on tarpeeksi aikaa valmistautua ironman-triathloniin. Sen verran jäi hampaankoloon tosta tän vuoden rantamaratonista, että pakko yrittää maraton ennätystä tosissaan. Ensin oli tarkotus mennä Tuusulaan, mutta kun se olikin vasta toukokuussa niin pakko oli löytää joku aikasempi tapahtuma. Suomessa huhtikuun tarjonta oli aika heikko, joten piti suunnata katse muualle. Lopulta pohdiskelin Rooman ja Pariisin välillä ja kuten otsikko kertoo ensin mainittu tuli valittua. Ehkä se nippanappa korvaa Tuusulan maratonin. Nyt on siis ilmoittautuminen tehty ja matkat varattu. Vielä pitäs lääkärintodistus lähettää, kun muuten eivät laske juoksemaan. Kotoakin oli helppo saada hyväksyntä reissuun kun vaimo lähtee mukaan. Rooman maratoni juostaan 20.3. ja päädyin ratkaisuun että lennätään lauantaina aamupäivällä sinne ja tullaan maanantai-iltana takaisin. Maratonin lisäksi jää myös hieman aikaa tutustua ikuiseen kaupunkiin.
Treeniaikaa on reilu 20 viikkoa ja päädyin treenaamaan Janne Holmenin Juoksija-lehdessä julkaistun ohjelman (Jannen Ohjelma) mukaan tavoitteena 3.15 alitus. Ennätys on 3.21 vuoden 2008 rantamaratonilta. Kahdella edellisellä maratonilla etureidet on menneet täysin jumiin juoksun lopussa ja ajattelin että ohjelman pitkät lenkit, joissa loppu juostaan suht kovaa sekä muutenkin vauhdikkaat lenkit olisivat omiaan parantamaan reisien iskunkestävyyttä. Juoksutekniikkaakin voisi yrittää muuttaa vähän pehmeämmäksi, mutta mitään suurempaa asian eteen en aio tehdä mäkivedot ja ehkä pieni askelluksen miettiminen lenkeillä saa riittää. Paljasjalkajuoksuun en ole päättänyt lähteä, vaikka ympärillä on kovastikin innostusta siihen. Luin tässä syksyllä Born to Run kirjan ja todella mielenkiintoista ideologiaa juoksusta tähän viihdyttävään kirjaan oli raapustettu, suosittelen.
Ohjelmassahan on juoksua vain kolme kertaa viikossa ja sen lisäksi tarkoitus ois juosta kerran viikossa mäkivetoja tai jotain muuta vauhdikkaampaa, tuntemusten mukaan yksi kevyt noin puolen tunnin lenkki sisältäen 20-30s kiihdytyksiä viiden minuutin välein, yksi uintitreeni, työmatkapyöräilyä ja pilatestreeni vähintään kerran viikossa. Myös Finalndia-hiihtoon on tullu ilmottauduttua, joten jonkin verran täytynee myös hiihdellä kunhan lunta saadaan, mutta mitään paineita en hiihtämisestä aio ottaa vaan päätavoite on Roomassa. Saa nähdä minkälainen talvi saadaan tällä kertaa ja miten se vaikuttaa treenien sujumiseen. Vähän hankalahan lumisessa talvikeleissä on juosta tiettyä kilometrivauhtia, kun ehkä noin 10-15 s kilometrillä hitaampaa liukastelee kuin kesällä, mutta mikään hallijuoksunkaan ystävä en ole mutta se nähdään myöhemmin missä sitä taaperretaan eteenpäin. Tarkoitus olisi tarkastella treenien sujumista kuukausittain ja raapustella tuntemuksia tänne.
Elämä ei päätty Rooman maratoniin ja mielessä on myös koko ajan ensi kesän ironman-matkan triathlon. Todennäköisesti paikkana on Nokia ja kisan päivämäärää odotellaan. Viime viikolla posti toi paketin jossa oli märkäpuku ja aerobari pyörään ja vaikka mieli tekisi päästä testaamaan saavat nämä odottaa kevättä, jotta motivaatio pysyy varmasti tapissaan aloitella triathlon-treenit Rooman jälkeen.
Treeniaikaa on reilu 20 viikkoa ja päädyin treenaamaan Janne Holmenin Juoksija-lehdessä julkaistun ohjelman (Jannen Ohjelma) mukaan tavoitteena 3.15 alitus. Ennätys on 3.21 vuoden 2008 rantamaratonilta. Kahdella edellisellä maratonilla etureidet on menneet täysin jumiin juoksun lopussa ja ajattelin että ohjelman pitkät lenkit, joissa loppu juostaan suht kovaa sekä muutenkin vauhdikkaat lenkit olisivat omiaan parantamaan reisien iskunkestävyyttä. Juoksutekniikkaakin voisi yrittää muuttaa vähän pehmeämmäksi, mutta mitään suurempaa asian eteen en aio tehdä mäkivedot ja ehkä pieni askelluksen miettiminen lenkeillä saa riittää. Paljasjalkajuoksuun en ole päättänyt lähteä, vaikka ympärillä on kovastikin innostusta siihen. Luin tässä syksyllä Born to Run kirjan ja todella mielenkiintoista ideologiaa juoksusta tähän viihdyttävään kirjaan oli raapustettu, suosittelen.
Ohjelmassahan on juoksua vain kolme kertaa viikossa ja sen lisäksi tarkoitus ois juosta kerran viikossa mäkivetoja tai jotain muuta vauhdikkaampaa, tuntemusten mukaan yksi kevyt noin puolen tunnin lenkki sisältäen 20-30s kiihdytyksiä viiden minuutin välein, yksi uintitreeni, työmatkapyöräilyä ja pilatestreeni vähintään kerran viikossa. Myös Finalndia-hiihtoon on tullu ilmottauduttua, joten jonkin verran täytynee myös hiihdellä kunhan lunta saadaan, mutta mitään paineita en hiihtämisestä aio ottaa vaan päätavoite on Roomassa. Saa nähdä minkälainen talvi saadaan tällä kertaa ja miten se vaikuttaa treenien sujumiseen. Vähän hankalahan lumisessa talvikeleissä on juosta tiettyä kilometrivauhtia, kun ehkä noin 10-15 s kilometrillä hitaampaa liukastelee kuin kesällä, mutta mikään hallijuoksunkaan ystävä en ole mutta se nähdään myöhemmin missä sitä taaperretaan eteenpäin. Tarkoitus olisi tarkastella treenien sujumista kuukausittain ja raapustella tuntemuksia tänne.
Elämä ei päätty Rooman maratoniin ja mielessä on myös koko ajan ensi kesän ironman-matkan triathlon. Todennäköisesti paikkana on Nokia ja kisan päivämäärää odotellaan. Viime viikolla posti toi paketin jossa oli märkäpuku ja aerobari pyörään ja vaikka mieli tekisi päästä testaamaan saavat nämä odottaa kevättä, jotta motivaatio pysyy varmasti tapissaan aloitella triathlon-treenit Rooman jälkeen.
tiistai 28. syyskuuta 2010
X-Kaato
Ennen kisaa jännitystä tuottivat arvaamaton syksyinen sää, pimeys ja vielä lisäksi torstai-iltana totaalisesti jumiin mennyt yläselkä. Syksyiselle säälle ei voinut ennakkoon muuta kuin toivoa parasta ja sitä parasta totisesti saatiin ja kisa käytiin loistavissa olosuhteissa. Pimeyttä vastaan kävin ennakkoon taistelemassa hakemalla Espoon keskuspuiston kiintorasteja koiran kanssa pimeässä, mutta se harjoitus ei ollut omiaan nostamaan itseluottamusta vaikka kolmesta rastista kaksi onnistuin ihan oikeasti löytämäänkin. Keskiviikon kiekkotreeneissä räpyläkäsi taisi käydä sen verran vinhaan tahtiin että torstaina selkä meni juntturaan ihan vaan sohvalla istumisesta. Perjantaiaamuna sitten vaan lääkäriin hakemaan tabuja. Välistä tuntui että pystyykö ollenkaan lähtemään mutta onneksi perjantaina illalla alko vähän helpottamaan.
Kisan startti oli lauantaiaamuna neljältä joten GameBoys niin kuin muutkin joukkueet suuntasi Rajamäelle jo perjantai-iltana. Illan ohjelmassa oli pyörien viimeiset säädöt ja kisareitin suunnittelu. Yllätyksekseni huomasin että toinen takajarrupala oli kadonnut johonkin, mutta onneksi oli varaosia mukana ja pyörä täysin ajokuntoinen. Karttoja tutkittuamme tultiin siihen tulokseen kuten ennekin että polkuja käytetään niin paljon kuin mahdollista vaikka vähän jouduttaisiin kiertämäänkin. Sen verran piti etukäteen kisaa kelata että uni ei tullut ennen puolta yötä ja kun ensimmäiset alko heräilemään liikuntahallissa puol kolmen aikoihin. Uni jäi aika lyhyeksi, mutta herääminen ei silti tuottanut mitään ongelmia. Yöpymiskamppeet kasaan, pikainen aamupala ja siirtyminen kisakeskukseen Sääksin uimarannalle.
Kisakeskuksessa odotti huikea tunnelma kun raahattiin tavarat ulkotulin valaistua polkua pitkin vaihtopaikalle. Kisa alkoi muutaman sadan metrin pyrähdyksellä soihduin valaistua hiekkarantaa pitkin kanooteille. Lisää maagista tunnelmaa oli luvassa pimeällä järvellä jossa kilpailijoiden otsalamput tuikkivat. Melonta oli melko helppoa pimeässäkin kun sai seurata edellä menevien valoja eikä sen kummemmin tarvinnut suunnistaa. Melottiin omaa rauhallista vauhtia ja reilu tunnin melonta oli meille oikein sopiva. Myös se että rastivälit olivat melko lyhyitä rikkoi mukavasti 7 km melontaa.
Melonnan jälkeen oli vuorossa reilun viiden kilometrin suunnistus edelleen pimeässä. Tämä pätkä meni meiltä ilman suurempia ongelmia ja sen verran pystyttiin pitämään vauhtia ja meno maistui että taidettiin parin tiimin ohikin mennä. Noin neljänkymmenen minuutin juoksun jälkeen noin kymmenen kilometrin maastopyöräpätkä joka mentiin edelleen pimeässä tai ainakin hämärässä. Kovin pahaan maastoon ei pyörän kanssa tarvinnut mennä joten pimeys ei sinänsä haitannut. Ensimmäistä rastia haettiin hetki kunnes nähtiin lähistöllä toisten joukkueiden valoja ja sieltähän se oikea polku ja rasti löytyi. Toiselle rastille mennessä tehtiin parin minuutin kunnia kierros toisen tiimin kanssa, mutta loppuosuus meni hyvin.
Kolmen vartin pyöräilyn jälkeen jälleen vuorossa juoksua nyt vähän pidempi pätkä. Taas oli ensimmäisillä rasteilla vähän hakemista. Ensimmäistä rastia etsittiin lukuisien muiden joukkueiden kanssa karttaan piirrettyä laajemman hakkuuauken reunasta, mutta ensimmäisenä päästiin kuitenkin eteenpäin. Toiselle rastille mentiin suoraa reittiä sen enempää mitään väistelemättä ja osuttiinkin kohteena olleelle tielle juuri rastin kohdalla ja päätettiin jatkaa jo rastilla käyneiden joukkueiden kanssa eteenpäin. Juuri kuin aloin ihmettelemään että nyt ollaan liian pitkällä toinen tiimi vihjas ystävällisesti että taisitte mennä ohi rastista. Sadan metrin sprintti takas ja matka jatkui. Ilmeisesti hapuilusta sisuuntuunena runtattiin seuraava rastiväli kisan kolmanneksi parhaalla ajalla. Se taisi kuitenkin johtua polkuja suosivasta reittivalinnasta kun muut puskivat vaikekulkuisen metsän läpi. Loppu suunnistuksessa pari pelkän kompassisuunnan avulla haettua rastia löytyi ihan suoraan ja yhtä rastia haettiin hetki muiden joukkueiden kanssa kun taas käytettiin jo niin monesti epävarmaksi havaittua seurataan toisia menetelmää. Juoksuun kului aikaa puoli toista tuntia ja tuntuma oli että mahdollisuudet koko radan suorittamiseen ovat hyvät.
Juoksun jälkeen vuorossa oli viiden kilometrin kick&run osuus. Joukkueella oli yksi kickbike ja kaksi rastia haettavana joista toisella piti olla yhtäaikaa. Antti sai kunnian potkia ja minä juoksin suurimman osan matkasta. Oltiin sovittu paikka missä tavataan ja juostuani sydämeni kyllyydestä saapuessani paikalle Antti olikin sadan metrin päässä tulossa. Sain potkia toiselle rastille mäen päälle enkä kyllä suostunut luopumaan menopelistä vaan laskettelin saman mäen myös alas. Sitten potkutin Antille ja jalan oikoreittiä kohti kilpailukeskusta. Ajoitus oli vielä parempi ja oltiin ihan yhtä aikaa risteyksessä. Potkutteluun ja juoksuun meni kakskyt minuuttia ja aikaa oli jäljellä kaksi tuntia 28 km maastopyöräilyyn joten hyvältä näytti.
Alkuun pyöräily tuntui hieman tylsältä kun ajettiin "punaista tietä" eli leveää soratietä, mutta puolen tunnin kiskomisen jälkeen päästiin hienoille maastopätkille. Ensimmäinen yllätys oli kun pari tiimiä tuli juosten vastaan ja kysyinkin että mitä te puuhaatte ja he ilmoittivat että juostaan. Tiimit olivat kiertäneet toista kautta ja jättäneet pyörät, kun maasto oli mennyt haastavammaksi. Me lasketeltiin kuitenkin tyytyväisinä pikkuruista polkua mäkeä alas. Maastoajo sujui minultakin ihan hyvin eikä Antin tarvinnut hirveästi odotella. Tai ainakin yritystä oli sen verran monta kertaa menin nurin. Vähän alko meillä pyöräily jaloissa painaa mutta hyvällä tsempillä kuitenkin edettiin kohti viimeistä rastia. Sitten alkoikin iskeä paniikin poikanen kun rastille johtavaa polkua ei meinannu löytyä millään ja aikaa oli jäljellä viisitoista minuuttia. Lopulta päätin hakea vauhtia risteävältä polulta ja sieltä käännyin rastille vievälle hyvin huomaamattomalle polulle joka meni välissä risukonkin läpi, mutta rasti löytyi. Rastilta helpottuneena viimeiset kilometrit maalia kohti, mutta UPS! Tultiinkin rastilta yhtä risteystä liian aikaisin takas kuntopolulle. Risteyksestä lähes 180 astetta väärään suuntaan suoraan ulos kartalta. Lyhyen kuntopolku pätkän jälkeen käännyttiin asfalttitielle "niin kuin pitikin", mutta sitten eteen tulikin yllättäen isompi tie. Lopulta reilun kolmen kilometrin ylimääräisen lenkin ja kiroilun jälkeen reilu seitsemän minuuttia yli sallittun ajan maaliin ja kolme virhe pistettä vaikka muuten koko rata suoritettiinkin. Viimeiseen pyöräosuuteen tuhlattiin reilu kaks tuntia ja koko kisaan siis 6 tuntia 7 minuuttia ja osia. Loppusijoitus oli 19, kun lopun sekoilun johdosta tiputtiin viisi sijaa. Maalissa harmitusta helpotti se että perässä tullut tiimi oli tehnyt saman virheen lopussa vaikka eivät olleet meitä seuranneetkaan.
Loppujen lopuksi kisasta jäi kuitenkin hyvä fiilis. Kisa oli hienosti järjestetty majoitusmahdollisuus ja uimahalliin pääsy kisan jälkeen oli hienoa plussaa. Kisareitistä vielä erityiskiitokset. Kauden kisat alkaa olla paketissa ja ainakin seikkailukisojen osalta jäi mukavasti hampaan koloon ensi vuotta varten.
Kisan startti oli lauantaiaamuna neljältä joten GameBoys niin kuin muutkin joukkueet suuntasi Rajamäelle jo perjantai-iltana. Illan ohjelmassa oli pyörien viimeiset säädöt ja kisareitin suunnittelu. Yllätyksekseni huomasin että toinen takajarrupala oli kadonnut johonkin, mutta onneksi oli varaosia mukana ja pyörä täysin ajokuntoinen. Karttoja tutkittuamme tultiin siihen tulokseen kuten ennekin että polkuja käytetään niin paljon kuin mahdollista vaikka vähän jouduttaisiin kiertämäänkin. Sen verran piti etukäteen kisaa kelata että uni ei tullut ennen puolta yötä ja kun ensimmäiset alko heräilemään liikuntahallissa puol kolmen aikoihin. Uni jäi aika lyhyeksi, mutta herääminen ei silti tuottanut mitään ongelmia. Yöpymiskamppeet kasaan, pikainen aamupala ja siirtyminen kisakeskukseen Sääksin uimarannalle.
Kisakeskuksessa odotti huikea tunnelma kun raahattiin tavarat ulkotulin valaistua polkua pitkin vaihtopaikalle. Kisa alkoi muutaman sadan metrin pyrähdyksellä soihduin valaistua hiekkarantaa pitkin kanooteille. Lisää maagista tunnelmaa oli luvassa pimeällä järvellä jossa kilpailijoiden otsalamput tuikkivat. Melonta oli melko helppoa pimeässäkin kun sai seurata edellä menevien valoja eikä sen kummemmin tarvinnut suunnistaa. Melottiin omaa rauhallista vauhtia ja reilu tunnin melonta oli meille oikein sopiva. Myös se että rastivälit olivat melko lyhyitä rikkoi mukavasti 7 km melontaa.
Melonnan jälkeen oli vuorossa reilun viiden kilometrin suunnistus edelleen pimeässä. Tämä pätkä meni meiltä ilman suurempia ongelmia ja sen verran pystyttiin pitämään vauhtia ja meno maistui että taidettiin parin tiimin ohikin mennä. Noin neljänkymmenen minuutin juoksun jälkeen noin kymmenen kilometrin maastopyöräpätkä joka mentiin edelleen pimeässä tai ainakin hämärässä. Kovin pahaan maastoon ei pyörän kanssa tarvinnut mennä joten pimeys ei sinänsä haitannut. Ensimmäistä rastia haettiin hetki kunnes nähtiin lähistöllä toisten joukkueiden valoja ja sieltähän se oikea polku ja rasti löytyi. Toiselle rastille mennessä tehtiin parin minuutin kunnia kierros toisen tiimin kanssa, mutta loppuosuus meni hyvin.
Kolmen vartin pyöräilyn jälkeen jälleen vuorossa juoksua nyt vähän pidempi pätkä. Taas oli ensimmäisillä rasteilla vähän hakemista. Ensimmäistä rastia etsittiin lukuisien muiden joukkueiden kanssa karttaan piirrettyä laajemman hakkuuauken reunasta, mutta ensimmäisenä päästiin kuitenkin eteenpäin. Toiselle rastille mentiin suoraa reittiä sen enempää mitään väistelemättä ja osuttiinkin kohteena olleelle tielle juuri rastin kohdalla ja päätettiin jatkaa jo rastilla käyneiden joukkueiden kanssa eteenpäin. Juuri kuin aloin ihmettelemään että nyt ollaan liian pitkällä toinen tiimi vihjas ystävällisesti että taisitte mennä ohi rastista. Sadan metrin sprintti takas ja matka jatkui. Ilmeisesti hapuilusta sisuuntuunena runtattiin seuraava rastiväli kisan kolmanneksi parhaalla ajalla. Se taisi kuitenkin johtua polkuja suosivasta reittivalinnasta kun muut puskivat vaikekulkuisen metsän läpi. Loppu suunnistuksessa pari pelkän kompassisuunnan avulla haettua rastia löytyi ihan suoraan ja yhtä rastia haettiin hetki muiden joukkueiden kanssa kun taas käytettiin jo niin monesti epävarmaksi havaittua seurataan toisia menetelmää. Juoksuun kului aikaa puoli toista tuntia ja tuntuma oli että mahdollisuudet koko radan suorittamiseen ovat hyvät.
Juoksun jälkeen vuorossa oli viiden kilometrin kick&run osuus. Joukkueella oli yksi kickbike ja kaksi rastia haettavana joista toisella piti olla yhtäaikaa. Antti sai kunnian potkia ja minä juoksin suurimman osan matkasta. Oltiin sovittu paikka missä tavataan ja juostuani sydämeni kyllyydestä saapuessani paikalle Antti olikin sadan metrin päässä tulossa. Sain potkia toiselle rastille mäen päälle enkä kyllä suostunut luopumaan menopelistä vaan laskettelin saman mäen myös alas. Sitten potkutin Antille ja jalan oikoreittiä kohti kilpailukeskusta. Ajoitus oli vielä parempi ja oltiin ihan yhtä aikaa risteyksessä. Potkutteluun ja juoksuun meni kakskyt minuuttia ja aikaa oli jäljellä kaksi tuntia 28 km maastopyöräilyyn joten hyvältä näytti.
Alkuun pyöräily tuntui hieman tylsältä kun ajettiin "punaista tietä" eli leveää soratietä, mutta puolen tunnin kiskomisen jälkeen päästiin hienoille maastopätkille. Ensimmäinen yllätys oli kun pari tiimiä tuli juosten vastaan ja kysyinkin että mitä te puuhaatte ja he ilmoittivat että juostaan. Tiimit olivat kiertäneet toista kautta ja jättäneet pyörät, kun maasto oli mennyt haastavammaksi. Me lasketeltiin kuitenkin tyytyväisinä pikkuruista polkua mäkeä alas. Maastoajo sujui minultakin ihan hyvin eikä Antin tarvinnut hirveästi odotella. Tai ainakin yritystä oli sen verran monta kertaa menin nurin. Vähän alko meillä pyöräily jaloissa painaa mutta hyvällä tsempillä kuitenkin edettiin kohti viimeistä rastia. Sitten alkoikin iskeä paniikin poikanen kun rastille johtavaa polkua ei meinannu löytyä millään ja aikaa oli jäljellä viisitoista minuuttia. Lopulta päätin hakea vauhtia risteävältä polulta ja sieltä käännyin rastille vievälle hyvin huomaamattomalle polulle joka meni välissä risukonkin läpi, mutta rasti löytyi. Rastilta helpottuneena viimeiset kilometrit maalia kohti, mutta UPS! Tultiinkin rastilta yhtä risteystä liian aikaisin takas kuntopolulle. Risteyksestä lähes 180 astetta väärään suuntaan suoraan ulos kartalta. Lyhyen kuntopolku pätkän jälkeen käännyttiin asfalttitielle "niin kuin pitikin", mutta sitten eteen tulikin yllättäen isompi tie. Lopulta reilun kolmen kilometrin ylimääräisen lenkin ja kiroilun jälkeen reilu seitsemän minuuttia yli sallittun ajan maaliin ja kolme virhe pistettä vaikka muuten koko rata suoritettiinkin. Viimeiseen pyöräosuuteen tuhlattiin reilu kaks tuntia ja koko kisaan siis 6 tuntia 7 minuuttia ja osia. Loppusijoitus oli 19, kun lopun sekoilun johdosta tiputtiin viisi sijaa. Maalissa harmitusta helpotti se että perässä tullut tiimi oli tehnyt saman virheen lopussa vaikka eivät olleet meitä seuranneetkaan.
Loppujen lopuksi kisasta jäi kuitenkin hyvä fiilis. Kisa oli hienosti järjestetty majoitusmahdollisuus ja uimahalliin pääsy kisan jälkeen oli hienoa plussaa. Kisareitistä vielä erityiskiitokset. Kauden kisat alkaa olla paketissa ja ainakin seikkailukisojen osalta jäi mukavasti hampaan koloon ensi vuotta varten.
tiistai 14. syyskuuta 2010
Espoon Rantamaraton
Kolmas rantamaraton oli edessä ja tuntemukset vähän epävarmat. Juoksukilometrejä takana alle puolet siitä mitä edellisinä vuosina, triathlon harjoittelun ansiosta. Ehdin myös sairastaa angiinan pari viikkoa ennen maratonia. Sen verran ehdin reilu viikko ennen maratonia kokeilla maratonvauhtista juoksua ja pitkän lenkinkin vetää edellisenä sunnuntaina, että päätin lähteä rohkeasti juoksemaan ennätyksen tuntumaan tähtäävää vauhtia. Sitten vaan katsomaan miten etureidet kestää tänä vuonna kun viime vuonna tuli noutaja 28 km kohdalla ja loppumatka lönkötellen maaliin. Lauantaina hain numerolapun, ostin kasan geelejä evääksi ja tulipa siinä sitten ilmottauduttua jo ensi vuoden juoksuunkiin. Tätä perinnettä ei nyt katkaista kun kerran kaikki rantamaratonit on tullu juostua. Tosin oishan sitä voinu valita vähän helpommankin vuosittaiseks maratoniks.
Tankkaus meni tuttuun tapaan. Kaks ylimäärästä myslivälipalaa töissä ke-pe ja vähän reilummin nestettä kuin normaalisti. Lauantaina normaali ruokailu ja 1,5 litraa laimeaa urheilujuomaa ekstra nesteiksi. Sunnuntaiaamuna kaikki tuntu hyvältä ja kelikin oli loistava juoksua ajatellen. Herätys vasta kaks ja puol tuntia ennen starttia, mutta hyvin ehti heräämään ennen juoksua. Aamuiset työmatkajuoksut on varmaan totuttanu elimistön lähtemään nopeesti liikkeelle. Puuro ja pari paahtoleipää naamaan omenamehun kera ja "tankkaukseks" puolen litran setti urheilujuomaa, jota litkin pitkin aamua. Jätin auton vähän kauemmaksi ja sain siinä sit kevyet alkuverryttelyt hölkötellessä "kisakeskukseen". Sitten kamat narikkaan, viime hetken tyhjennys ja odottelemaan lähtöä. Tällä kertaa ehdin vähän odotellakin kun lähtöä oli viivästetty kymmenellä minuutilla. Ekalla rantamaratonilla hölkkäsin lähtöpaikalle ja sain jatkaa pysähtymättä, kun lähtölaukaus kajahti juuri kun olin päässy lähtöpaikalle. Vaikka olin lähdössä ajoissa silti en saanu GPS:ää käyntiin ennen kuin vasta kahden minuutin juoksun jälkeen. (täällä GPS data maratonista Sports-Tracker)
Reittihän oli tälle vuodelle hieman muuttunut kun lähtö ja maali oli siirretty Otaniemeen mietiskelin että on varmasti ihan kiva kun maali tulee n. 5 km aikasemmin kuin edellisillä kerroilla, kun jatkettiin vielä Otaniemestä Tapiolan urheilupuistoon. Siinä vaiheessahan kuitenkaan jo juostulla matkalla ei oo mitään merkitystä vaan vain se mitä on jäljellä lasketaan.
Juoksu lähti kulkemaan heti alusta hyvin ja muutaman sadan metrin jälkeen löyty jo oma paikka eikä tuolla suht etujoukoissa sen jälkeen ruuhkaa ollutkaan. Alkumatkasta juttuseuraa löyty hyvin ja matka eteni reippaasti juuri tavoitevauhtia. Jossain vaiheessa joku kysyi takaa että mitä sä oot tehny että oot saanu tommoset pohkeet ja siinä sitä olikin taas pohtimista että mistä ne on peräsin. Kaveri epäili että oon tehny koko pienen ikäni kyykkyä varpaillaan seisten, mutta en tunnustanut. Keskuspuistoon asti juoksin semmosen vajaan kymmenen juoksijan lössissä, mutta kun ylämäet alko hölläsin tarkotuksella vähän vauhtia säästääkseni paukkuja loppuun ja sainkin juosta puoleen matkaan enemmän tai vähemmän yksin. Reilun kympin kohdalla omat kannustusjoukot oli tutussa paikassa kilometrin päässä kotoa antamassa lisätsemppiä.
Kivenlahden jyrkkien nousujen jälkeen puolimatka tuli vastaan aikataulussa 1.40.50. Juoksu kulki siihen asti oikein hyvin. Otin ekan geelin heti ekalla juomapisteellä 4 km jälkeen ja sitten aina joka toisella juomapisteellä n. 40-45 min välein. Sen lisäksi muki urheilujuomaa ja vettä naamariin joka juomapisteellä ja tämä tuntu toimivan ihan hyvin. Vähän puolen matkan jälkeen alko joutua taistelemaan että pysty pitämään vauhdin samana. Olin päästäny jossain ylämäessä kaverin, jonka kanssa turistiin jo alussa pitkä tovi, parin kymmenen metrin päähän ja koska vauhti oli just sama kun mun tavote, päätin että otan kiinni niin pysyn helpommin vauhdissa. Vaihtoehto ois ollu jäädä yksin juoksemaan ja vauhti ois varmasti tippunu jo siinä vaiheessa. Reilun kilometrin taistelin ja sain sen kakskyt metriä kurottua kiinni. Sitten juostiinkin aina sinne 32 km asti yhdessä. Suurimmaks osaks rinnakkain, mutta aika hiljasta poikaa oltiin ja jotain yksittäisiä kommentteja vaihdettiin parin kilometrin välein. 25 km jälkeen alko tuntumaan vasemmassa hartiassa ja myös kummallinen pieni pistos ylävatsassa joka teki hengittämisen vähän vaikeemmaks tai ainakin tuntu ikävältä. Se meni kuitenkin ohi muutaman kilometrin jälkeen palatakseen sit takasin myöhemmin. Etureisissä alko pikku hiljaa tuntumaan, mutta taistelin kuitenkin kun niin hyvä vauhdittaja oli messissä. Kolmen kympin kohdallakin vielä olin ihan tavoitevaudissa, mutta sitten alko tulla noutaja. Matinkylän sataman kohdalla jäin jo vauhdittajan kyydistä kun mentiin parit sillat ylös mutta aina alamäessä rullasin kiinni. Sitten vaan etureidet muuttu ihan puupalikoiks ja pakko oli jäädä kyydistä. Ei auttanu vaikka porukkaa oli hyvin kannustamassa reitin varrella. Tällä kertaa jaksoin neljä kilometriä pidemmälle kuin viime vuonna, mutta silloinkin fyysisesti samassa paikassa Matinkylän sataman kohdilla tuli noutaja. Pitää varmaan käydä treenamassa sitä kohtaa ettei jää mitään henkistä patoutumaa.
Siitä sitten vaan köpöttelemään maalia kohti. Vauhti tippu tosi paljon ja viimenen kymppi oli vartin hitaampi kuin kolme ekaa. Olipa siinä aikaa pysähtyä juomapisteille rauhassa nauttimaan tarjoiluista. Yritinpä vähän venyttää etureisiäkin mutta siinä ei saanu muuta kuin melkein takareiden kramppaamaan. Keilaniemessä kävelin yhden ylämäen ja muuten keskityin kannustamaan ohi painavia juoksijoita ja sain kyllä kiitettävästi kannustusta itsekin. Viimeselle vitoselle vielä napit korville ja radio päälle että matka etenis vähän reippaammin, kun en sitä oljenkortta aiemmin muistanu käyttää. Maalissa oli vähän kaksijakoiset tunnelmat. Jalat ei taaskaan kestäny ja aika oli mitä oli (3.37.54), mutta toisaalta olin tyytyväinen että pystyin pitämään puolesta matkasta sinne reiluun kolmeen kymppiin vielä hyvää vauhtia vaikka tosissaan sai puristaa. Juoksuakaan ei ollu tarpeeks alla ja silti jalat kesti viime vuotta pidempään.
Tapahtuma oli taas hyvin järjestetty ja maalissa pääsi heti täydentämään energiavarastoja runsaasta tarjonnasta. Se etu lopun hiljaisemmasta vauhdista on että heti maaliin tulon jälkeen on ihan freesi olo ja syöminenkin on mahdollista. Otaniemi toimi kisapaikkana hyvin. Jos jotain jäi kaipaamaan niin viimesillä juomapisteillä hörppy kolaa ois voinu piristää, mutta senkin sai paikattua sit Otaniemen Alepasta.
Pari päivää juoksun jälkeen etureidetkin alkaa olla jo ihan mukavasti palautuneet. Alku viikko on menny täydessä levossa kevyttä kävelyä lukuun ottamatta ja muutenkin tämä viikko taitaa mennä kevyen kävelyn ja ehkä pyöräilyn merkeissä. Viikonloppuna vois ottaa muutaman juoksuaskeleen ja katsoa pystyykö löytämään rasteja pimeässä.
Jälkeen päin ihmetyttää että miten 2008 pystyin juoksemaan Espoon rannat reiluun 3.21:een, vaikka sillon olosuhteetkin oli haastavammat kun muistan pyytäneeni peesiapua länsiväylän varressa kun tuntu että ei eteenpäin pääse, Ehkä selitys on vaan reilu 1000 juoksu kilometriä verrattuna tämän kesän 400:n, mutta toisaalta viime vuonna kilometrejä oli vähintään se tuhat, mutta ehkä Tukholma jälkeen ei ehtiny treenata tarpeeks kun pidin kuitenkin sen jälkeen nelisen viikkoa huilia. Sen verran jäi hampaan koloon että pakko se on keskittyä talvella juoksemaan ja kokeilla keväällä ennätystä. Ens vuonna rantamaratonille lähden varmaan vaan hissuttelemaan, jos unelma täydestä triathlonista toteutuu loppu kesästä.
Tankkaus meni tuttuun tapaan. Kaks ylimäärästä myslivälipalaa töissä ke-pe ja vähän reilummin nestettä kuin normaalisti. Lauantaina normaali ruokailu ja 1,5 litraa laimeaa urheilujuomaa ekstra nesteiksi. Sunnuntaiaamuna kaikki tuntu hyvältä ja kelikin oli loistava juoksua ajatellen. Herätys vasta kaks ja puol tuntia ennen starttia, mutta hyvin ehti heräämään ennen juoksua. Aamuiset työmatkajuoksut on varmaan totuttanu elimistön lähtemään nopeesti liikkeelle. Puuro ja pari paahtoleipää naamaan omenamehun kera ja "tankkaukseks" puolen litran setti urheilujuomaa, jota litkin pitkin aamua. Jätin auton vähän kauemmaksi ja sain siinä sit kevyet alkuverryttelyt hölkötellessä "kisakeskukseen". Sitten kamat narikkaan, viime hetken tyhjennys ja odottelemaan lähtöä. Tällä kertaa ehdin vähän odotellakin kun lähtöä oli viivästetty kymmenellä minuutilla. Ekalla rantamaratonilla hölkkäsin lähtöpaikalle ja sain jatkaa pysähtymättä, kun lähtölaukaus kajahti juuri kun olin päässy lähtöpaikalle. Vaikka olin lähdössä ajoissa silti en saanu GPS:ää käyntiin ennen kuin vasta kahden minuutin juoksun jälkeen. (täällä GPS data maratonista Sports-Tracker)
Reittihän oli tälle vuodelle hieman muuttunut kun lähtö ja maali oli siirretty Otaniemeen mietiskelin että on varmasti ihan kiva kun maali tulee n. 5 km aikasemmin kuin edellisillä kerroilla, kun jatkettiin vielä Otaniemestä Tapiolan urheilupuistoon. Siinä vaiheessahan kuitenkaan jo juostulla matkalla ei oo mitään merkitystä vaan vain se mitä on jäljellä lasketaan.
Juoksu lähti kulkemaan heti alusta hyvin ja muutaman sadan metrin jälkeen löyty jo oma paikka eikä tuolla suht etujoukoissa sen jälkeen ruuhkaa ollutkaan. Alkumatkasta juttuseuraa löyty hyvin ja matka eteni reippaasti juuri tavoitevauhtia. Jossain vaiheessa joku kysyi takaa että mitä sä oot tehny että oot saanu tommoset pohkeet ja siinä sitä olikin taas pohtimista että mistä ne on peräsin. Kaveri epäili että oon tehny koko pienen ikäni kyykkyä varpaillaan seisten, mutta en tunnustanut. Keskuspuistoon asti juoksin semmosen vajaan kymmenen juoksijan lössissä, mutta kun ylämäet alko hölläsin tarkotuksella vähän vauhtia säästääkseni paukkuja loppuun ja sainkin juosta puoleen matkaan enemmän tai vähemmän yksin. Reilun kympin kohdalla omat kannustusjoukot oli tutussa paikassa kilometrin päässä kotoa antamassa lisätsemppiä.
Kivenlahden jyrkkien nousujen jälkeen puolimatka tuli vastaan aikataulussa 1.40.50. Juoksu kulki siihen asti oikein hyvin. Otin ekan geelin heti ekalla juomapisteellä 4 km jälkeen ja sitten aina joka toisella juomapisteellä n. 40-45 min välein. Sen lisäksi muki urheilujuomaa ja vettä naamariin joka juomapisteellä ja tämä tuntu toimivan ihan hyvin. Vähän puolen matkan jälkeen alko joutua taistelemaan että pysty pitämään vauhdin samana. Olin päästäny jossain ylämäessä kaverin, jonka kanssa turistiin jo alussa pitkä tovi, parin kymmenen metrin päähän ja koska vauhti oli just sama kun mun tavote, päätin että otan kiinni niin pysyn helpommin vauhdissa. Vaihtoehto ois ollu jäädä yksin juoksemaan ja vauhti ois varmasti tippunu jo siinä vaiheessa. Reilun kilometrin taistelin ja sain sen kakskyt metriä kurottua kiinni. Sitten juostiinkin aina sinne 32 km asti yhdessä. Suurimmaks osaks rinnakkain, mutta aika hiljasta poikaa oltiin ja jotain yksittäisiä kommentteja vaihdettiin parin kilometrin välein. 25 km jälkeen alko tuntumaan vasemmassa hartiassa ja myös kummallinen pieni pistos ylävatsassa joka teki hengittämisen vähän vaikeemmaks tai ainakin tuntu ikävältä. Se meni kuitenkin ohi muutaman kilometrin jälkeen palatakseen sit takasin myöhemmin. Etureisissä alko pikku hiljaa tuntumaan, mutta taistelin kuitenkin kun niin hyvä vauhdittaja oli messissä. Kolmen kympin kohdallakin vielä olin ihan tavoitevaudissa, mutta sitten alko tulla noutaja. Matinkylän sataman kohdalla jäin jo vauhdittajan kyydistä kun mentiin parit sillat ylös mutta aina alamäessä rullasin kiinni. Sitten vaan etureidet muuttu ihan puupalikoiks ja pakko oli jäädä kyydistä. Ei auttanu vaikka porukkaa oli hyvin kannustamassa reitin varrella. Tällä kertaa jaksoin neljä kilometriä pidemmälle kuin viime vuonna, mutta silloinkin fyysisesti samassa paikassa Matinkylän sataman kohdilla tuli noutaja. Pitää varmaan käydä treenamassa sitä kohtaa ettei jää mitään henkistä patoutumaa.
Siitä sitten vaan köpöttelemään maalia kohti. Vauhti tippu tosi paljon ja viimenen kymppi oli vartin hitaampi kuin kolme ekaa. Olipa siinä aikaa pysähtyä juomapisteille rauhassa nauttimaan tarjoiluista. Yritinpä vähän venyttää etureisiäkin mutta siinä ei saanu muuta kuin melkein takareiden kramppaamaan. Keilaniemessä kävelin yhden ylämäen ja muuten keskityin kannustamaan ohi painavia juoksijoita ja sain kyllä kiitettävästi kannustusta itsekin. Viimeselle vitoselle vielä napit korville ja radio päälle että matka etenis vähän reippaammin, kun en sitä oljenkortta aiemmin muistanu käyttää. Maalissa oli vähän kaksijakoiset tunnelmat. Jalat ei taaskaan kestäny ja aika oli mitä oli (3.37.54), mutta toisaalta olin tyytyväinen että pystyin pitämään puolesta matkasta sinne reiluun kolmeen kymppiin vielä hyvää vauhtia vaikka tosissaan sai puristaa. Juoksuakaan ei ollu tarpeeks alla ja silti jalat kesti viime vuotta pidempään.
Tapahtuma oli taas hyvin järjestetty ja maalissa pääsi heti täydentämään energiavarastoja runsaasta tarjonnasta. Se etu lopun hiljaisemmasta vauhdista on että heti maaliin tulon jälkeen on ihan freesi olo ja syöminenkin on mahdollista. Otaniemi toimi kisapaikkana hyvin. Jos jotain jäi kaipaamaan niin viimesillä juomapisteillä hörppy kolaa ois voinu piristää, mutta senkin sai paikattua sit Otaniemen Alepasta.
Pari päivää juoksun jälkeen etureidetkin alkaa olla jo ihan mukavasti palautuneet. Alku viikko on menny täydessä levossa kevyttä kävelyä lukuun ottamatta ja muutenkin tämä viikko taitaa mennä kevyen kävelyn ja ehkä pyöräilyn merkeissä. Viikonloppuna vois ottaa muutaman juoksuaskeleen ja katsoa pystyykö löytämään rasteja pimeässä.
Jälkeen päin ihmetyttää että miten 2008 pystyin juoksemaan Espoon rannat reiluun 3.21:een, vaikka sillon olosuhteetkin oli haastavammat kun muistan pyytäneeni peesiapua länsiväylän varressa kun tuntu että ei eteenpäin pääse, Ehkä selitys on vaan reilu 1000 juoksu kilometriä verrattuna tämän kesän 400:n, mutta toisaalta viime vuonna kilometrejä oli vähintään se tuhat, mutta ehkä Tukholma jälkeen ei ehtiny treenata tarpeeks kun pidin kuitenkin sen jälkeen nelisen viikkoa huilia. Sen verran jäi hampaan koloon että pakko se on keskittyä talvella juoksemaan ja kokeilla keväällä ennätystä. Ens vuonna rantamaratonille lähden varmaan vaan hissuttelemaan, jos unelma täydestä triathlonista toteutuu loppu kesästä.
maanantai 23. elokuuta 2010
Archipelago Adventure
Toinen GameBoysin kisa tällä joukkuekokoonpanolla ja tavoitteena päästä koko rata läpi määräajassa, kun No-Limitissä jouduttiin jättämään yks rasti hakematta. Kisa oli mukavan lähellä Kirkkonummen upeissa merellisissä maisemissa. Viime sunnuntainen puolikas triathlon tuntui jaloissa alku viikon, mutta torstaina alko jo jalat tuntumaan ihan hyvältä. Viikko kevyttä työmatkapyöräilyä auttoi palautumista tai sitten ei.
Reitti näytti ennakkoon suunnistuksellisesti helpolta, pyörällä mentäisiin "isoja" teitä, pari kertaa pitäs puhaltaa uimapatjat ja melonta näytti vähintään riittävän pitkältä. Reput sai pakata täyteen kun mukaan piti mahtua, lenkkarit, uimapatja ja melonta liivit. Liivit kyllä roikku ekan pyöräilyn repun ulkopuolella ja sen jälkeen pysy tiiviisti päällä. Startti oli pyörillä auton perässä ja melkonen läjä pyöräilijöitä yritti päästä parhaille paikoille. Alku meni kuitenkin ihan sopuisissa merkeissä tosin joku taisi käydä testailemassa mutaisia ojanpohjia. Sen verran kurainen pyöräilijä nousi ojasta. Yritettiin roikkua kärkijoukon perässä mutta muutaman kilometrin jälkeen oli pakko luovuttaa sen verran nihkeesti sain jalat käyntiin. Taisi triathloni painaa vielä vähän. Loppu tunnin pätkästä ajeltiin omaa rauhallista vauhtia hillittömään vastatuuleen kohti Porkkalanniemeä. Välillä kyllä tuli maantiepyörää ikävä kun oikeestaan koko matka mentiin hyvää päällystettyä tietä. Pyöräpätkän lopussa oli hauska pätkä vauhdikasta mutkaista alamäkeä. Just ennen pyörien jättöä muutama tiimi sai meidät kiinni ja lähdettiin ensimmäiseen coastaleeringiin pienellä porukalla.
Liivit päälle, lenkkarit jalkaan ja vauhdikkaasti metsään kohti rantaa. Tultiinkin suoraan ensimmäiselle rastille ja muutenkin kaikki rastit löytyivät helposti. Porkkalanniemen kärjessä oli vielä pieni pulahdus, kun rasti oli pienellä saarella parikyt metriä rannasta. Ihan hyvä ettei rastien löytämiseksi tarvinnut harrastaa mitään kalliokiipeilyä liukkailla kallioilla. Seuraavaksi lyhyt siirtymä pyörällä seuraavalle vaihtopaikalle, jossa oli luvassa quest ja ensimmäinen uimapatjailuosuus.
Quest oli mukava muutaman sadan metrin soutu saarella olevalle rastille ja takaisin. Siellä nähtiinkin monta perttikarppista kiskomassa venettä eteenpäin. En tiedä oliko joku kiskonut vähän liiankin kovaa vai oliko ollu veristä taistelua kärkipaikoista, kun vedessä kellui katkennut airo. Itse sain soutuvuoron ja Antti sai sit puhaltaa meidän ilmapatjat soudun aikana, saatoin jopa päästä helpommalla, kun ei tarvinu puhista ja puhkua. Kaikki tiimit ei tainnu huomata ottaa patjoja veneeseen, kun rannalla näky myös patjanpuhaltelijoita. Sitten vaan veteen patjan kanssa ja ristiin rastiin rasteja hakien pienten saarien ja luotojen välillä. Antti veti patjalla kuin Weissmuller ikään ja minä yritin läpsytellä perässä sen minkä pääsin. Ensimmäiseltä rastilta palattaessa kädet oli jo aika puhki, eikä uintitreeneistä tuntunu olevan apua tähän lajiin. Siinä sitä mentiin itsekseen naureskellen ihmettelen mitä sitä ollaan taas tekemässä. Toiselle rastille rantauduttiin ja juostiin muutama kymmenen metriä saaressa. Kädet ehti vähän levätä ja sen jälkeen patjailu olikin hauskaa ja nautinnolista vaikkakaan ei ihan helppoa.
Sitten taas pyörän selkään ja vähän pidempi pyöräpätkä melonnan alkuun. Tässä vaiheessa pyöräily tuntu kummallisen helpolta, mutta sitten tajusin että nythän mennään myötätuuleen. Onnistuin sen verran sähläämään kartan vaihdon kanssa että mentiin risteyksestä ohi ja Antti paino transsissa edellä semmosta vauhtia etten saanu sitä millään pysähtymään vaikka kuinka karjuin. Noin puol toista kilsaa mentiin pitkäks kunnes tajusin että pakollisena varusteena kisaan oli pilli ja kaivion sen esiin. Pari vihellystä ja johan päästiin kääntymään takaisin ja jatkamaan oikeaan suuntaan.
Melonnan vaihdossa oltiin järjestäjien mukaan 35 minuuttia kärkeä perässä ja melottiin noin puol tuntia hitaammin kuin parhaat. Melonta olikin todella pitkä. Onneksi keli oli kuitenkin hyvä ja maisemat hienoja. Ensin reilu tunti vastatuuleen ikuisuudelta tuntuva matka. Helpotus oli suuri kun päästiin kääntymään. Tulttin takaisin samaa reittiä ja pari koukkua rasteille matkalla. Tosin nyt oli myötätuuli apuna ja katottiin että yhteen pätkään meni 24 minuuttia mennessä ja 18 tullessa. Vaikka tuuli ei kovin kova ollut ilmeisesti vaikutus oli suuri. Saattoihan siinä tietysti olla jonkinlaisia virtauksiakin. Yks rasti roikku niin korkealla sillasta että vaivoin yllettiin leimaamaan, mutta suurempaa pään vaivaa se tuotti joukkueelle joka tuli kajakilla meidän perässä, mutta ilmeisesti saivat kuitenkin jotenkin leimattua, kun painoivat sitten loppumatkasta vielä meistä ohikin. Melonnan aikana kateltiin tiukasti kelloa ja laskeskeltiin että tiukalle menee että selvitään koko rata aikarajan puitteissa, mutta mahdollisuuksia olisi.
Kahden ja puolen tunnin melonnan jälkeen pyörien selkään ja lyhyt rypistys kisakeskukseen ja viimeiselle uintirastille. Pyörä kulki molemmilla vielä tosi hyvin. Sitten vaan patjat nopeasti täyteen ilmaa ja veteen. Jotain reilu viistoista minuuttia jäi aikaa hakea kolme rastia vedestä kelluvilta poijuilta ja voitiin jo hieman iloita että koko radasta selvitään. Kun mentiin veteen, kolme joukkuetta taiteili ensimmäisen rastin tienoilla ja näytti että saadaan niitä selvästi kiinni. Sanoinkin että otetaan tästä vielä muutama päänahka ja ennen kolmatta rastia oltiinkin jo kaikista ohi. Sitten vaan takaisin laiturille, leimaus maalissa ja nauttimaan mahtavasta fiiliksestä. Koko rata läpi määräajassa ja jäipä vielä viis minuuttia varaakin. Sitten vielä muutaman tiimin ohitus "loppusuoralla". Lopulta sijoitus oli hienosti kymmenes aikaa tähän seikkailuun kului 6 tuntia 25 minuuttia.
Oli mahtavaa päästää saunaan suoraan kisan jälkeen. Muutenkin järjestelyt toimivat hienosti ja hieno kisa todella hienossa ympäristössä. Uimapatjailu toi mukavaa vaihtelua, soutu Quest oli hyvä ja Coastaleering oli todella hienolla paikalla. Melonta oli ehkä vähän turhan pitkä ja esim joku pieni välipala melonnan välissä kuten No-Limitissä olisi voinut olla paikallaan. Pyöräilyssä toivois ennemän "maastoa", mutta kaikkeahan ei voi saada ja jotenkin oli päästävä upeille paikoille joissa hypättiin pyörän selästä pois.
Reitti näytti ennakkoon suunnistuksellisesti helpolta, pyörällä mentäisiin "isoja" teitä, pari kertaa pitäs puhaltaa uimapatjat ja melonta näytti vähintään riittävän pitkältä. Reput sai pakata täyteen kun mukaan piti mahtua, lenkkarit, uimapatja ja melonta liivit. Liivit kyllä roikku ekan pyöräilyn repun ulkopuolella ja sen jälkeen pysy tiiviisti päällä. Startti oli pyörillä auton perässä ja melkonen läjä pyöräilijöitä yritti päästä parhaille paikoille. Alku meni kuitenkin ihan sopuisissa merkeissä tosin joku taisi käydä testailemassa mutaisia ojanpohjia. Sen verran kurainen pyöräilijä nousi ojasta. Yritettiin roikkua kärkijoukon perässä mutta muutaman kilometrin jälkeen oli pakko luovuttaa sen verran nihkeesti sain jalat käyntiin. Taisi triathloni painaa vielä vähän. Loppu tunnin pätkästä ajeltiin omaa rauhallista vauhtia hillittömään vastatuuleen kohti Porkkalanniemeä. Välillä kyllä tuli maantiepyörää ikävä kun oikeestaan koko matka mentiin hyvää päällystettyä tietä. Pyöräpätkän lopussa oli hauska pätkä vauhdikasta mutkaista alamäkeä. Just ennen pyörien jättöä muutama tiimi sai meidät kiinni ja lähdettiin ensimmäiseen coastaleeringiin pienellä porukalla.
Liivit päälle, lenkkarit jalkaan ja vauhdikkaasti metsään kohti rantaa. Tultiinkin suoraan ensimmäiselle rastille ja muutenkin kaikki rastit löytyivät helposti. Porkkalanniemen kärjessä oli vielä pieni pulahdus, kun rasti oli pienellä saarella parikyt metriä rannasta. Ihan hyvä ettei rastien löytämiseksi tarvinnut harrastaa mitään kalliokiipeilyä liukkailla kallioilla. Seuraavaksi lyhyt siirtymä pyörällä seuraavalle vaihtopaikalle, jossa oli luvassa quest ja ensimmäinen uimapatjailuosuus.
Quest oli mukava muutaman sadan metrin soutu saarella olevalle rastille ja takaisin. Siellä nähtiinkin monta perttikarppista kiskomassa venettä eteenpäin. En tiedä oliko joku kiskonut vähän liiankin kovaa vai oliko ollu veristä taistelua kärkipaikoista, kun vedessä kellui katkennut airo. Itse sain soutuvuoron ja Antti sai sit puhaltaa meidän ilmapatjat soudun aikana, saatoin jopa päästä helpommalla, kun ei tarvinu puhista ja puhkua. Kaikki tiimit ei tainnu huomata ottaa patjoja veneeseen, kun rannalla näky myös patjanpuhaltelijoita. Sitten vaan veteen patjan kanssa ja ristiin rastiin rasteja hakien pienten saarien ja luotojen välillä. Antti veti patjalla kuin Weissmuller ikään ja minä yritin läpsytellä perässä sen minkä pääsin. Ensimmäiseltä rastilta palattaessa kädet oli jo aika puhki, eikä uintitreeneistä tuntunu olevan apua tähän lajiin. Siinä sitä mentiin itsekseen naureskellen ihmettelen mitä sitä ollaan taas tekemässä. Toiselle rastille rantauduttiin ja juostiin muutama kymmenen metriä saaressa. Kädet ehti vähän levätä ja sen jälkeen patjailu olikin hauskaa ja nautinnolista vaikkakaan ei ihan helppoa.
Sitten taas pyörän selkään ja vähän pidempi pyöräpätkä melonnan alkuun. Tässä vaiheessa pyöräily tuntu kummallisen helpolta, mutta sitten tajusin että nythän mennään myötätuuleen. Onnistuin sen verran sähläämään kartan vaihdon kanssa että mentiin risteyksestä ohi ja Antti paino transsissa edellä semmosta vauhtia etten saanu sitä millään pysähtymään vaikka kuinka karjuin. Noin puol toista kilsaa mentiin pitkäks kunnes tajusin että pakollisena varusteena kisaan oli pilli ja kaivion sen esiin. Pari vihellystä ja johan päästiin kääntymään takaisin ja jatkamaan oikeaan suuntaan.
Melonnan vaihdossa oltiin järjestäjien mukaan 35 minuuttia kärkeä perässä ja melottiin noin puol tuntia hitaammin kuin parhaat. Melonta olikin todella pitkä. Onneksi keli oli kuitenkin hyvä ja maisemat hienoja. Ensin reilu tunti vastatuuleen ikuisuudelta tuntuva matka. Helpotus oli suuri kun päästiin kääntymään. Tulttin takaisin samaa reittiä ja pari koukkua rasteille matkalla. Tosin nyt oli myötätuuli apuna ja katottiin että yhteen pätkään meni 24 minuuttia mennessä ja 18 tullessa. Vaikka tuuli ei kovin kova ollut ilmeisesti vaikutus oli suuri. Saattoihan siinä tietysti olla jonkinlaisia virtauksiakin. Yks rasti roikku niin korkealla sillasta että vaivoin yllettiin leimaamaan, mutta suurempaa pään vaivaa se tuotti joukkueelle joka tuli kajakilla meidän perässä, mutta ilmeisesti saivat kuitenkin jotenkin leimattua, kun painoivat sitten loppumatkasta vielä meistä ohikin. Melonnan aikana kateltiin tiukasti kelloa ja laskeskeltiin että tiukalle menee että selvitään koko rata aikarajan puitteissa, mutta mahdollisuuksia olisi.
Kahden ja puolen tunnin melonnan jälkeen pyörien selkään ja lyhyt rypistys kisakeskukseen ja viimeiselle uintirastille. Pyörä kulki molemmilla vielä tosi hyvin. Sitten vaan patjat nopeasti täyteen ilmaa ja veteen. Jotain reilu viistoista minuuttia jäi aikaa hakea kolme rastia vedestä kelluvilta poijuilta ja voitiin jo hieman iloita että koko radasta selvitään. Kun mentiin veteen, kolme joukkuetta taiteili ensimmäisen rastin tienoilla ja näytti että saadaan niitä selvästi kiinni. Sanoinkin että otetaan tästä vielä muutama päänahka ja ennen kolmatta rastia oltiinkin jo kaikista ohi. Sitten vaan takaisin laiturille, leimaus maalissa ja nauttimaan mahtavasta fiiliksestä. Koko rata läpi määräajassa ja jäipä vielä viis minuuttia varaakin. Sitten vielä muutaman tiimin ohitus "loppusuoralla". Lopulta sijoitus oli hienosti kymmenes aikaa tähän seikkailuun kului 6 tuntia 25 minuuttia.
Oli mahtavaa päästää saunaan suoraan kisan jälkeen. Muutenkin järjestelyt toimivat hienosti ja hieno kisa todella hienossa ympäristössä. Uimapatjailu toi mukavaa vaihtelua, soutu Quest oli hyvä ja Coastaleering oli todella hienolla paikalla. Melonta oli ehkä vähän turhan pitkä ja esim joku pieni välipala melonnan välissä kuten No-Limitissä olisi voinut olla paikallaan. Pyöräilyssä toivois ennemän "maastoa", mutta kaikkeahan ei voi saada ja jotenkin oli päästävä upeille paikoille joissa hypättiin pyörän selästä pois.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)